Minulle sattui hiljattain asia, joka nosti pintaan monenlaisia tunteita. Jouduin kohtaamaan pahimman pelkoni, kun lapseni sai jonkinlaisen kohtauksen ja olin hänen kanssaan kaksin kotona. Soitin hätäkeskukseen, sillä minulla oli omat epäilykseni kohtauksen laadusta. Ambulanssi tuli pian ja vei meidät sairaalan päivystykseen. Siellä tunsin onnekseni, että olimme osaavissa käsissä. Lapselleni tehtiin heti joitain tutkimuksia ja laadittiin lähete myöhempiin tutkimuksiin.
Vaikka kohtaus saattoikin olla täysin harmiton, se suisti minut hetkeksi raiteiltani. Olin koko loppupäivän itkuinen ja kävin ylikierroksilla. Seuraavan yön nukuin katkonaisesti ja heräilin vähän väliä tarkistamaan lapseni voinnin. Päivien kuluessa mieleni rauhoittui, mutta jotain jäi kytemään ajatuksiin.
Menettämisen pelko: Mitä jos menettäisin kaikkein rakkaimpani, oman lapseni? Miten ikinä selviäisin siitä? Tuo pelko tulee varmasti jokaiselle vanhemmalle aika ajoin. Sen voi nostaa pintaan vaikkapa jokin onnettomuusuutinen tai omalle lapselle sattunut viaton tapaturma. Pelko on osa vanhemmuutta, koska vanhemmuuten kuuluu halu suojella lastaan. Pelon kanssa on opittava elämään mutta sitä ei saa päästää hallitsemaan, ettei elämästä tule liian rajoittunutta. Niin kuin Maj Karma muistuttaa kappaleessaan Ukkonen: "Pelko, pelko saa vallan helposti."
Jotta menettämisen pelon kanssa voi oppia elämään, täytyy uskaltaa ajatella sitä, mikä eniten kauhistuttaa eli kuolemaa. Maaret Kallio kehotti blogissaan miettimään kuolemaa, jottei kokisi elämää itsestäänselvyytenä. Sellaista se monesti on: me painamme menemään päivästä toiseen vailla ajatusta kuolemasta uskoen olevamme kuolemattomia, kunnes jotain tapahtuu joko itsellemme tai läheisellemme.
Välillä olisi hyvä pysähtyä miettimään, mitä tapahtuu, jos läheinen kuoleekin yhtäkkiä; tulee tieto kuolemaan johtavasta sairaudesta tai kertakaikkinen äkkikuolema. Miten selvitä siitä ja mitä käytännössä pitää tehdä? Entä jos menettää sen kaikkein rakkaimman, oman lapsensa? Mitkä ovat ne asiat, jotka pitävät sinut itsesi tässä elämässä kiinni?
En tiedä miltä lapsen menettäminen tuntuu. Se on varmasti pahinta mitä voi koskaan kokea. Olen läheltä nähnyt ystäväperheen menetyksen. Lapsi kuoli kohtuun lasketuissa ajoissa. Se oli ahdistavaa vaikka ei ollut oma lapsi. Kuoleman kokeneen perheen tuskaa ei voi kuvitella. Sitä ei voi tietää jos ei ole itse kokenut samaa.
VastaaPoistaMinulle tulee joskus pelko että mitä jos minun ihana lapseni vietäisi pois minulta. En ole kokenut samaa kuin sinä mutta silti joskus asia käy mielessä.
Toivoin lasta 15 vuotta. Nykyisen mieheni kanssa emme edes ajatelleet saavamme lasta joten luomuylläri raskaus ja siitä syntynyt tyttö mullisti maailmamme täysin. Positiivisesti. Mutta miksi minä siinä kohtaa ansaitsin lapsen? Miten se voi olla edes mahdollista? Tämä ei ole tottakaan. Mitä jos lapsi viedään minulta pois? Vieläkin, vaikka tyttö on yli vuoden niin joskus nämä ajatukset paiskautuvat päin naamaa.
Tuttu tunne tuo syyllisyyskin, mitä kuvailet. Vaikka lapseni on erityislapsi, elämämme ei ole silti täynnä sairautta ja hankalia tilanteita. Moneen erityislapsiperheeseen verrattuna olemme päässeet helpolla - ainakin toistaiseksi. Ja siitä tulee se syyllisyys: miksi meillä on asiat näin hyvin ja jollain toisella paljon huonommin?
VastaaPoista