Mestaripiirros

Katsoimme taannoin koko perhe yhdessä Vain elämää -sarjaa ja Anna Puun päivää. Yhteinen hetki television ääressä oli itsessään jotenkin liikuttava: olimme siinä vieretysten raskaan viikon päätteksi perjantai-iltana. Lapsi pötkötteli levollisena kainalossa ja nautti musiikin kuuntelusta. Oli hyvä olla. Sitten tuli viimeisen biisin aika: Chisu esitti koskettavan tulkinnan Anna Puun kappaleesta Mestaripiirros. En voinut mitään, kun kyyneleet tulvivat silmiini.

Myös mieheni oli yhtä liikuttunut. Siinä me oltiin me vanhemmat - ja meidän mestaripiirros. Niin rakas ja ihmeellinen, jokapäiväinen ilonaihe. Mutta kuitenkin epätäydellinen. Miksi Luoja piirsi mestaripiirrokseemme virheitä?

Tuon kysymyksen miettiminen ei johda mihinkään. Jos sitä jää vatvomaan, vastaan tulee vain katkeruutta. Olen minä sitä silti miettinyt. Olen ajatellut synkkiä ajatuksia. Lopulta olen päätynyt vastakysymykseen: "Miksipä ei?" Olisinko toivonut virheitä jonkun toisen piirrokseen? - En.

Erityislapsen vanhemmaksi kasvaminen on ollut pitkä prosessi. Tosin olen ymmärtänyt, ettei se ole ihan yksinkertaista ns. normilapsen vanhempanakaan. Raskainta kasvuprosessissa on ollut se, että minusta on itsestänikin tullut erityinen. Se ei ole laatusana, en tarkoita mitään hyvää. Ei erityislapsen vanhemmuus ole tehyt minusta mitään pyhimystä tai parempaa ihmistä. Ehkä kuitenkin vähän vähemmän kusipäisen. Erityinen olen siksi, että olen lapseni kanssa marginaalissa.

En valita. Elämä olisi voinut mennä toisellakin tavalla, mutta näin sen piti mennä, näin se meni.
Tänä päivänä olen kiitollinen: lapseni täytti kuusi vuotta. Olen kiitollinen omasta mestaripiirroksestani. On se näköiseni.

Väsymystä ilmassa

Marraskuu on mulle kuukausista julmin. Marraskuu vie henkiset ja fyysiset voimat. Tähän aikaan vuodesta akkuni ovat niin tyhjät, etten jaksa juuri muuta kuin käydä töissä ja hoitaa välttämättömimmät arjen velvollisuudet. Väsymys kaatuu päälle iltaisin, kun olen saanut lapsen nukkumaan. Silloin en jaksa itsekään olla tässä maailmassa vaan kaipaan unten maille. Usein olen myös löytänyt itseni itkemästä silkkaa väsymystä.

Valon vähyys vie voimat ja masentaa vuosi vuodelta enemmän. Olen jopa miettinyt, pitäisikö minun hakea lääkäriltä apua. Kirkasvalolamppuun olen jo turvautunut. Kynttilöitäkin yritän poltella mutten osaa nauttia hyggestä, tuosta tanskalaisperäisestä kotoilusta. Ellei lapseni olisi syntynyt keskelle vuoden pimeintä aikaa auringokseni loistamaan, olisin varmasti tehnyt radikaalin ratkaisun ja muuttanut talviksi jonnekin lämpöiseen ja valoisaan paikkaan.

Tiedän, että tähän ankeuteen auttaisi muun muassa liikunta ja terveellinen ruoka. Silti vuosi toisensa jälkeen repsahdan ja väsähdän. En saa itseäni liikkeelle ja syön mitä sattuu. Ja tunnen syyllisyyttä. Onneksi sentään uuden vuoden alussa voi aina tehdä parannuksen.

Pimeys ei ole kuitenkaan ainoa asia, joka väsyttää. Tässä vaiheessa vuotta väsyn yleensä työn ja muun elämän yhteensovittamiseen. Työni jaksottuu tavallisesti niin, että marraskuussa on kädet täynnä töitä. Työt ja kaamosväsymys vievät energiani niin, etten jaksa tehdä lapsen kanssa kaikkea sitä, mitä pitäisi. En jaksa leikkiä tai pelata, saati sitten askarrella tai puuhastella jotain muuta mukavaa. Ulkoilu jää liian vähiin, kun ulkona on kurja keli tai pimeää. Liian usein en jaksa muuta kuin kyhjöttää lapsi kainalossa sohvalla televisiota katsoen. Onneksi on laadukkaita lastenohjelmia. Silti tunnen jatkuvaa syyllisyyttä, että menen liian usein siitä, missä aita on matalin. En jaksa tehdä säännöllisesti asioita, jotka olisivat tärkeitä lapsen kannalta.

Onneksi marraskuu on jo yli puolivälin. Enää noin kuukausi, niin on talvipäivänseisaus ja päivät alkavat jälleen pidentyä. Jos minulta kysyttäisiin, marraskuun voisi kokonaan ohittaa ja siirtyä suoraan joulukuuhun ja ihanaan joulun odotukseen.