Otsikon kysymys liittyy tavallisesti uusperheisiin, jossa parilla voi olla lapsia sekä entisistä että nykyisestä liitosta. Nyt ei ole kuitenkaan kyse uusperheen sukulaisuussuhteista vaan asiasta, joka on kaihertanut mielessäni kipeästi jo pidemmän aikaa.
Varsin usein joudun tilanteeseen, että lapsi on minun: Kun lapsi kiukuttelee tai riehuu liikaa, hän on minun. Kun on kyse lapsen kouluasioista, kuntoutuksesta tai terapioista, hän on minun. Kun olemme mieheni kanssa väsyneitä työpäivän jälkeen, lapsi on minun. Kun on sunnuntaiaamu ja haluaisin vetelehtiä Hesaria lukien tai edes nukkua vähän pidempään, lapsi on minun.
On hetkiä, kun tuo "yksinhuoltajan" rooli tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta. Kun on monta päivää peräkkäin yrittänyt olla lapselleen sekä äiti että isä, tulee marttyyrin viitta vedettyä helposti hartioille. Sitten sitä saa taas hetken hengähdystauon ja muistaa, ettei olekaan yksin. Ja vähän hävettää, että on koko ajan mielessään ruikuttanut - ja vähän ääneenkin - ettei jaksa.
Mitä tähän sanoisi asiantuntija? Kerran lääkäri sanoi minulle, ettei sille voi mitään, etteivät miehet osaa hoivata. On kuulemma täysin luonnonvastaista, että mies hoitaisi jälkeläistään kuten nainen.
Tiedän, että vastaavanlaista tuskailua ja vastuun epätasajakoa on monessa lapsiperheessä. Jos mies joutuu vaikka työnsä puolesta matkustamaan paljon, jää vastuu kodista ja lapsista naiselle. Olen kuullut kertomuksia siitä, kuinka likapyykeistä tietää, että mies on käynyt kotona kääntymässä. Tiedän, että on lapsia, jotka näkevät isäänsä vain viikonloppuisin. Niin minäkin näin, vaikka elimme tavallista ydinperhe-elämää.
Kohtalotovereita siis on. Ja niitä on yhtä hyvin erityislapsiperheissä kuin ns. normaaleissa lapsiperheissä. Erityislapsiperheissä vastuuta ja työtä on kuitenkin keskivertoa enemmän. Ja se osapuoli, joka vetäytyy vastuusta, ei useinkaan tee sitä vain sen vuoksi, että töissä on rankkaa. On valinta jättää osallistumatta ja antaa toisen hoitaa. Joskus valinta voi olla puhtaan itsekäs, mutta sen taustalla voi olla myös pelkoa, riittämättömyyden tunnetta ja pettymystä.
On helppo nostaa syyttävä sormi pystyyn tai laskea myötätunnosta käsi toisen harteille. Jokainen on perhe on kuitenkin yksin omassa tilanteessaan ja tietää, miten siihen on tultu.
Itse toivoin ja odotin aikanani enemmän lasta kuin perhe-elämää. Minulla oli suunnaton biologinen tarve saada lapsi. Vaan millaisen lapsen sainkaan. Sellaisen, jonka vanhempien pitäisi toimia tiiminä suurimman osan aikaa. Olen kuitenkin joutunut tilanteeseen, jossa saan tuta, että omapahan on projektini. Lapsi on enimmän osan aikaa minun. Lapsi on meidän, silloin kun hän on erityisen taitava tai muuten vain ihailtava.
Minä sain kuulla entisessä parisuhteessani ihan ääneen sen, että "sähän tän lapsen halusit" - ja itse olin oikeasti elänyt kuvitelmassa, että halusimme sen molemmat ja että homma oli ns. yhdessä päätetty. Elämä yllättää... Vaan mielestäni käsiään ei voi pestä, viimeistään siinä vaiheessa kun päättää jatkaa parisuhdettaan raskaana olevan naisen kanssa, sitoutuu mielestäni elämään myös lapsen isänä. Tietystikään kukaan ei voi pakottaa siihen rooliin ja jos (rumasti sanottuna) perse ei nouse penkiltä, niin sitten ei nouse, vaan ei se niitä omia velvollisuuksia mihinkään muuta... Vaan, kuten kirjotit, syyttäminen on helppoa. Loppujen lopuksi emme voi mennä kenenkään pään sisälle katsomaan, mitkä pelot häntä ajavat tekemään kuten hän tekee.
VastaaPoistaNäin jälkiviisaana on helppo sanoa, että olisi pitänyt puhua asioista ennakkoon, jotta olisi saanut käsityksen, miten selvitä yhdessä mahdollisista vaikeuksista. Elämä kun tosiaan voi yllättää, ja toisaalta jotkut haasteet ovat ihan ennakoitavissakin.
PoistaMeillä on yhteinen lapsi ja voin melkein jopa sanoa, että aina. Välitämme hänestä ihan hirveästi silloin kun menee hyvin ja silloin kun menee huonommin. Koen kuitenkin että meille on annettu eri määriä kärsivällisyyttä, erilaisia taitoja hoitaa tilanteita. Koen kuitenkin, että suurempi vastuu on minulla ja syy siihen on (ehkä) erilaisuus vanhemmuudessa. Tiedän, että mieheni hoitaa tilanteita omalla tavallaan ja vielä useammin hoitaisi, jos en olisi itse ottamassa suurimman osan vastuusta.
VastaaPoistaOlen kuitenkin sitä mieltä, että jokaisella meistä on oma taustansa, joka vaikuttaa vahvasti siihen, miten me toimitaan ja kuinka paljon mitäkin asia vie meiltä energiaa. Miehelläni on todella tuskainen tausta ja elän siinä jotenkuten ristiriitaisessa tilanteessa. Toisaalta haluan olla tukena ja ymmärtää häntä, toisaalta koen, ettei minun ja lapsemme tarvitse kestää kaikkea ja että voimme ja saamme myös vaatia.
Pettymyksiä tulee ja menee. Kysymyksiä, että miksi juuri minä, miksi juuri hän, miksi juuri me. Kuitenkin uskon, että näin on hyvää minulle, hänelle ja meille.
Ymmärrän myös tuon "jälkiviisauden". Mutta ei mitenkään koskaan voi ennakoida kaikkea. Paljon tärkeämpää on ehkä kuitenkin avoimuus silloin kun tilanteet tulevat kohdalle? Niin että kokee olonsa niin turvalliseksi että uskaltaa olla heikko? Uskaltaa myös vaatia?
Elämä on hyvin moniuloitteista ja monimutkaista. Olen tullut siihen tulokseen, ettei kenelläkään ole helpompaa kuin toisilla. Jokaiselle omat ongelmat ovat todellisia. On asioita, joista sanoisin nyt, etten selviäisi jos tulisivat omalle kohdalleni. Joku muu ei selviäisi minun elämästäni.
Voimia sinulle ja teille. Teilla on ihana lapsi - myös silloin kun hän kiukuttelee :)
Kiitos kommentistasi. Toit esille paljon tärkeitä asioita. On todellakin totta, että omaan vanhemmuuteen vaikuttaa lapsuudenkodista saatu malli ja kaikki lapsuuden kokemukset. Ja tunnustan, että olen äitinä ottanut tietynlaisen roolin ja tehtävät enkä ole osannut delegoida. Olen kai jonkun sortin kontrollifriikki.. Viime aikojen tapahtumat ovat kuitenkin muuttaneet vastuunjakoamme, ja olemme taas paremmin toimiva tiimi.
PoistaVoimia itse kullekin omiin haasteisiin, kaikilla on oma tilanteensa ja toleranssinsa.