sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Tunteiden tuulimylly


Tänä viikonloppuna minulla on ollut tilaisuus uppoutua tunteisiini: pohtia, mitä kaikkea tunnen, mitkä tunteet ovat hankalia ja miten voisin säädellä tunteitani paremmin. Tunteiden pohdinta oli osa Mielenterveyden ensiapu -koulutusta. Pohdinta sai minussa aikaan sekavia tuntemuksia, ja hetkittäin tunsin meneväni lukkoon.

Omien tunteiden erittely ja sanoittaminen ei ole helppoa. Asian tiedostaminen on yksi askel, tunteista kirjoittaminen toinen ja puhuminen kolmas. Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi puhua. En vai pysty siihen. En saa sanottua, että minusta tuntuu pahalta tai että en jaksa. En uskalla kertoa, että minusta on surullista se mitä minussa tapahtuu tai että kaipaan jotain.

Viime kuukausina tunteeni eivät ole olleet kovin positiivisia. Olen tuntenut paljon surua, mutta hetkittäin myös outoa tyhjyyttä, siis tunnetta siitä, että en tunne mitään. Pahimmillaan olin kesäloman aikana aivan turta: en jaksanut surra, iloita enkä välittää. Minut oli vallannut täydellinen näköalattomuus, ja ajattelin, että tällaistako elämäni tulee olemaan loput vuodet - olen vain ja odotan kuolemaa. Aivan, oikeasti ajattelin, että minulla ei ole enää muuta odotettavaa kuin kuolema. Onneksi en jäänyt tuohon suohon.

Onnistuin nostamaan itseni ylös tekemällä listaa asioista, joita haluan tehdä ennen kuin täytän 50. Siis bucket list, tiedättehän. Vaikka en kirjoittanut yhtään asiaa paperille vaan mietin ainoastaan mielessäni, tajusin, että elämällä voisi olla vielä paljon annettavaa. Ja minkälainen tuo listan sisältö on, se on kokonaan toisen postauksen aihe.

Surua olen tuntenut, koska tietyt asiat elämässäni ovat tulleet siihen pisteeseen, että on aika päästää irti. Se tekee kipeää, vaikka itkut on jo oikeastaan itketty. Surua on tuottanut myös läheisen ihmisen kuolema. Oli raskas reissu käydä tapaamassa häntä kesälomalla, kun tiesi, että kohtaaminen jäisi todennäköisesti viimeiseksi. Samalla reissulla tuli tehtyä myös joitain muita asioita todennäköisesti viimeistä kertaa.

Suru on ollut nyt niin iso ja kipeä asia, että voisin omistaa sillekin oman postauksensa. En olisi osannut esimerkiksi aavistaa, miten suurta surua vanheneminen voi tuottaa. Ei se, että vuosia tulee lisää, vaan se, mitä kehossa tapahtuu. Kaikki kolotukset ja jäykkyydet tuntuvat pieniltä siihen verrattuna, mitä naisen kehossa tapahtuu. Tuntuu siltä kuin juoksisi epätoivoisesti asemalle junaan, joka on jo lähtenyt liikkeelle.

Ei elämäni kuitenkaan läpeensä surullista ole. Tunteiden tuulimyllyssä pyörii myös jotain positiivista: odotusta, innostusta, uteliaisuutta ja kiitollisuutta. Toivon, että osaisin paremmin vaalia noita tunteita.

1 kommentti:

  1. <3 Halaus!
    Tuttu tunne tuo näköalattomuus. Muistan joskus avioeron kynnyksellä, Valon hoidosta uupuneena ajatelleeni, että tulisipa vanhuus ja kuolema. Saisi ainakin levätä eikä tarvitsisi aina vain jaksaa. Mutta nuo tunteet herättivät pysähtymään ja ajattelemaan. Taisin tehdä tuollaisen bucket list -jutun myös (ehkä jopa blogiin?). Oivalsin, että en voi muuttaa kaikkea elämässäni, mutta voin kuitenkin tehdä paljon tehdäkseni elämästäni nautinnollisempaa. Ei se aina ole arjen keskellä helppoa. Sain kuitenkin voimaa irtautua niistä asioista, jotka minua silloin ennemmin vetivät alas kuin ylöspäin. Ja jos katson nyt täältä useamman vuoden takaa noita hetkiä, olen iloinen, että uskalsin vaihtaa suuntaa.

    VastaaPoista