Taitekohdassa

Olen tullut elämässäni yhdenlaiseen rajakohtaan enkä vain siksi, että täytin hiljattain pyöreitä. Tästä eteenpäin voin kai puhua niin sanotusti entisestä elämästäni. Olen menossa kohti uutta monin tavoin: Jäin kaksin lapseni kanssa; sukunimet säilyivät ovessa, mutta kokoonpano pieneni. Syitä on monia, mutta niiden ruotiminen julkisesti olisi rumaa. Olen päättänyt olla puhumatta pahaa, vaikka purkaisinkin pahaa oloani jollekin ystävälleni. En halua kertoa ikäviä tarinoita parisuhteestani. Ei olisi oikein, että romutan jonkun ihmisen käsityksen ex-miehestäni kertomalla ikäviä asioita, sillä en minäkään ole viaton. Yhtä hyvin minun vikojani voisi ruotia vaikka maailman tappiin saakka.

Ikävien asioiden sijaan koetan vahvistaa itseäni hyvillä muistoilla, sillä pitkään yhteiseen taipaleeseen niitä mahtuu paljon.

Vaikka itse en olekaan joutunut muuttamaan eron vuoksi, olen siivoillut nurkkia, kaappeja ja kellarikomeroa. Vähän hävettää, minkälainen hamsteri olen. Siivoamistani ja tavaroista eroon hankkiutumistani hidastaa muistelu. On uskomatonta, miten paljon muistoja tulee mieleen vaikka vanhoja tiliotteita selatessa. Niitä en kuitenkaan säästä vaan silppuan ne surutta.

Aivan kaikkea ei ole kuitenkaan tarkoituksenmukaista tai tarpeellista hävittää - ei vaikka sillä ei olisi mitään virkaa. Yksi asia, jonka haluan säästää, on punainen neulepusero, jota olen käyttänyt ehkä kerran tai kaksi. Sain sen varmaan 20 vuotta sitten kaimaltani. Se on hänen tekemänsä. Kaimani elämä oli kovaa ja kuluttavaa. Vaikka hänellä oli taustallaan korkeakouluopintoja, olisi hänen Facebook-profiiliinsa voinut laittaa "elämän kova koulu". Päihteet veivät hänet ennenaikaisesti hautaan. Kun kuulin hänen kuolemastaan, minulle tuli jotenkin ristiriitainen olo: hänessä oli paljon samaa kuin minussa - ei vain etunimi ja tukanväri, vaan muutakin. Ainakin sain sen käsityksen siinä lyhyessä ajassa, jonka hänet tunsin. Hän antoi minulle puseron, kun ihailin sitä kerran. Vuosien mittaan puserosta tuli minulle tärkeä, ja halusin pitää sen aina matkassani muistuttamassa, että pidän elämäni oikeilla raiteilla enkä sotke sitä tarpeettomasti.

Jotta muistaisin pitää itsestäni huolta.

Tuohon naiseen ja hänen mieheensä pääsin tutustumaan, sillä he olivat ex-mieheni naapureita. Exäni asui aikoinaan pahamaineisessa kaupungin vuokratalossa. Talolla oli synkkä maineensa, mutta olen kiitollinen siitä, että sain tutustua joihinkin sen asukkaisiin. Se opetti minulle paljon. Vaikka en ole itse saanut kokea elämän nurjaa puolta, olen nähnyt sitä edes vähän. Siksi osaan arvostaa sitä, mitä minulla nyt on.

Olisi korkea aika päästä taas keikalle!

Toinen vaatekappale, jonka haluan säästää, on mustat nahkahousut. Ostin ne 18-vuotiaana Lontoosta, kun olin siellä isäni kanssa hiihtolomareissulla. Housut olivat siihen aikaan tolkuttoman kalliit, mutta minun oli pakko saada ne. Ne tekivät minusta katu-uskottavan. Housut jalassa olen kokenut monta unohtumatonta keikkaelämystä. Lapseni syntymän jälkeen en voinut vuosiin käyttää housuja, sillä en mahtunut niihin. Säilytin niitä sitkeästi kaapissa ja nyt mahdun niihin taas. Ne tekevät minusta minän: sen hullun, joka rynnii eturiviin keikoilla.

Jostain on täytynyt kuitenkin myös luopua. Tänään pakkasin jätesäkkiin vauvan peittoja ja petivaatteita. Se teki kipeää, mutta kipeää on tehnyt niiden säilyttäminen turhaan. Nyt näyttää siltä, että se juna menee jo jossain kaukana...

Säkki täynnä surua, toteutumattomia toiveita...