Bucket list

Jossain aiemmassa postauksessani kerroin, että olin vuosi sitten kesällä todella alamaissa, masentunut siis. Mikään ei tuntunut miltään, kun tunteet katosivat. Mietin vain, onko loppuaikani pelkkää kuoleman odotusta. Onneksi tuota kaikista synkintä vaihetta ei kestänyt kovin kauan, sillä pääsin vähän kerrassaan jaloilleni laatimalla mielessäni bucket listin, ämpärilistan siis. Jos joku ei tiedä, mikä tuo ämpärilista on tai mistä se juontaa juurensa, niin sen tausta on englannin kielen sanonnassa to kick the bucket eli potkaista tyhjää. Ja pointtina on miettiä ja listata asioita, joita haluaa tehdä ennen kuin potkaisee tyhjää eli kuolee.

Itse en ole ihan kuolemaani ajatellut vaan olen miettinyt asioita, joita haluaisin tehdä ennen kuin täytän 50. Toki oma kuolevaisuutensa on hyvä tiedostaa ja ajatella, että elää niin, ettei tarvitse kuolinvuoteella katua.

Alun perin ajattelin, että tekisin viidenkymmenen asian listan. Se on aika paljon, mutta listalle on tarkoitus tulla hyvin pieniäkin asioita eikä pelkkiä suuren suuria haaveita. Ylipäänsä ajattelin ottaa mukaan vain sellaisia asioita, joihin voin itse jollain tavalla vaikuttaa. Näin ollen rahan voittaminen veikkauspelissä ei ole listalla mukana, vaikka olisihan se perin mukava asia.

Lista on toistaiseksi ollut vain omassa päässäni, mutta tässä nyt pieni ”näyte” siitä selityksineen, 10 asiaa, jotka haluan tehdä:

1. Rakastaa ja tulla rakastetuksi: Parisuhteen päättyminen ja sitä edeltänyt pitkä ”jääkausi” saivat minut ajattelemaan, että haluan vielä joskus kokea kunnon rakkauden. Suomeksi sanottuna toivon siis miestä rinnalleni. En mitään satujen prinssiä rikkauksineen, vaan tavallista ja luotettavaa peruskalliota, johon nojata ja jolta saada lämpöä. Ja vastavuoroisesti toivon, että voisin itsekin olla se peruskallio.
2. Matkustella: Kesäkuussa toteutin vihdoin pitkäaikaisen haaveeni ja lennähdin ystävän luo Brysseliin. Edellisestä kunnon ulkomaanmatkasta oli kulunut jo liki 10 vuotta. Tässä elämäntilanteessa lyhyet kaupunkilomat tuovat kaivattua virkistystä, mutta jossain vaiheessa haluaisin myös vähän pidemmälle taikka pidemmäksi aikaa.
3. Tehdä kunnon ulkomaanmatkan lentäen lapseni kanssa: Vaikka tiedän varsin hyvin, että lentäminen ei ole kovin ympäristöystävällistä, haaveilen silti siitä, että voisin matkustaa lapseni kanssa vaikka johonkin rantalomakohteeseen. Tähän asti kun on pyöritty reissuilla Tukholma -Tallinna - Pärnu -akselilla, niin mieli halajaa jonnekin muualle. Tiedän toki, että on lapsiperheitä, joille moiset reissailut ovat täyttä utopiaa tiukan taloudellisen tilanteen vuoksi, mutta silti haaveilen reissusta. Kun ei se meillekään ole itsestäänselvyys.
4. Saada keskeneräiset opinnot valmiiksi: Olen suorittanut avoimessa ammattikorkeakoulussa yhteisöpedagogin opintoja ja vihdoin viimein sain yhteishaussa opiskelupaikan. Tarkoitus on suorittaa opintoja monimuotokoulutuksena työn ohessa.
5. Tehdä työtä, johon tunnen sisäistä paloa: Vaikka tykkään nykyisestäkin työstäni, haluaisin tulevaisuudessa silti tehdä jotain muuta. Mitä se voisi olla, sitä en vielä ihan tarkasti tiedä.
6. Julkaista kirjan: Sanoin jo kuusivuotiaana, että haluan isona runoilijaksi. Olen kirjoitellut kaikenlaista pöytälaatikkoon ja mielessä on kaikenlaista kirjoittamatonta. Olisi unelmien täyttymys saada tekstejään jossain vaiheeessa julki.
7. Olla fyysisesti hyvässä kunnossa: Vaikken olekaan mikään sohvaperuna enkä ihan rapakunnossa, tiedän että voisin tehdä fyysisen kunnon eteen paljon enemmän. Olen vuosien varrella kokeillut kaikenlaista liikuntaa, mutta haluaisin löytää jonkin oman lajin, johon sitoutua.
8. Käydä keikoilla ja päästä backstagelle: Hyvä keikka on kuin huumetta siinä mielessä, että se rentouttaa, saa aikaan hyvän fiiliksen ja parhaimmillaan syvän tunnekokemuksen. Ja vaikka olenkin jo vanha ”akka”, ihailen silti joitain rokkistaroja niin, että olisi kiva päästä fanitapaamiseen.
9. Kokeilla uusia asioita ja mennä epämukavuusalueelle: Jos haluaa saada uusia kokemuksia ja oppia uutta, ei voi aina jumittaa tutussa ja turvallisessa vaan täytyy uskaltaa kokeilla uutta. Tämä pätee niin työelämässä, harrastuksissa kuin ihmissuhteissakin. Täytyy olla rohkea ja avoin.
10. Viettää aikaa tärkeiden tyyppien kanssa: Tätä ei tarvinne paljon selittää, sillä perhe, sukulaiset ja ystävät ovat ne, jotka antavat kaikkein eniten voimia. Heidän aikansa on kullanarvoista ja on tärkeää antaa omaa aikaansa heille.

Vaikka en listannutkaan asioita tärkeysjärjestyksessä, tuli ensimmäiseksi kuitenkin rakkaus ja viimeiseksi myös - tavallaan. Ilman sitä kaikki muu on kovin onttoa ja merkityksetöntä.

Uudet leimat

Siinä ne nyt ovat: uudet leimat, tatuoinnit oikeassa kädessäni. Ne ovat viides ja kuudes. Tatuoinnit ovat minulle tapa taltioida muistoja ja ikuistaa tärkeitä asioita. Lapseni on jättänyt minuun kaksi leimaa: toisen oikeaan nilkkaan, kiinalaisen horoskooppimerkin, ja toisen vasempaan käteen, Keep calm -tekstin ensimmäisen epilepsiakohtauksen jälkeen.

Pitkäaikainen haave toteutui. Kävin hakemassa leimat paikasta, joka on tunnettu muun muassa mielisairaalasta. Mietin hetken, olisiko pitänyt antaa tatuoida itseensä hullun leima. Sen verran hullua elämäni on ollut viimeiset kuukaudet. Paljon on tapahtunut sen jälkeen, kun viimeksi kirjoitin.

Olen ollut ihmisenä täysi paska - jos vähän kärjistetään. Minulle iski murrosikä, ja kun se näillä kymmenillä iskee, ei hyvää seuraa. Olen ollut itsekeskeinen ja vastuuton. Olen tehnyt asioita seurauksista välittämättä. Olen ajanut liikennesäännöistä piittaamatta lapsi kyydissäni. Vauhti on ollut liian luja. Pienessä ajassa on tapahtunut liian paljon. Minuun on sattunut, ja olen varmaan myös itse satuttanut. Olen itkenyt, kun yksin jääminen on sattunut.

Pahinta on kuitenkin se, että olen ollut poissaoleva äiti. Olen toki ollut lapseni kanssa paljon, mutten läsnä. Olen käynyt lapsen kanssa retkillä, puistossa leikkimässä ja tehnyt kaikenlaista kotonakin, mutta mieleni ei ole ollut mukana. Olo on syyllinen. Yritän kuitenkin katsoa itseäni lempein silmin: tämä mielen myllerrys on ohimenevää. ”Sinä riität” on voimalauseeni, johon tahdon uskoa. Uskon ja toivon, että riitän läheisilleni tällaisena kuin olen, hapuilevana, keskeneräisenä ja vähän väsyneenäkin.

Enkelin siivet tahdoin siksi, että olisi enkeli matkassa. Toivon lapselleni aina varjelusta, mutta kuka toivoisi sitä minulle? Entisessä elämässäni kuulin usein lauseen: ”Mene varovasti”. Tykkään itsekin sanoa sen tärkeälle ihmiselle, mutta kukaan ei sano sitä enää minulle. Mutta kenties siivet suojelevat ja jonain päivänä joku taas toivoo, että menen varovasti.

Taitekohdassa

Olen tullut elämässäni yhdenlaiseen rajakohtaan enkä vain siksi, että täytin hiljattain pyöreitä. Tästä eteenpäin voin kai puhua niin sanotusti entisestä elämästäni. Olen menossa kohti uutta monin tavoin: Jäin kaksin lapseni kanssa; sukunimet säilyivät ovessa, mutta kokoonpano pieneni. Syitä on monia, mutta niiden ruotiminen julkisesti olisi rumaa. Olen päättänyt olla puhumatta pahaa, vaikka purkaisinkin pahaa oloani jollekin ystävälleni. En halua kertoa ikäviä tarinoita parisuhteestani. Ei olisi oikein, että romutan jonkun ihmisen käsityksen ex-miehestäni kertomalla ikäviä asioita, sillä en minäkään ole viaton. Yhtä hyvin minun vikojani voisi ruotia vaikka maailman tappiin saakka.

Ikävien asioiden sijaan koetan vahvistaa itseäni hyvillä muistoilla, sillä pitkään yhteiseen taipaleeseen niitä mahtuu paljon.

Vaikka itse en olekaan joutunut muuttamaan eron vuoksi, olen siivoillut nurkkia, kaappeja ja kellarikomeroa. Vähän hävettää, minkälainen hamsteri olen. Siivoamistani ja tavaroista eroon hankkiutumistani hidastaa muistelu. On uskomatonta, miten paljon muistoja tulee mieleen vaikka vanhoja tiliotteita selatessa. Niitä en kuitenkaan säästä vaan silppuan ne surutta.

Aivan kaikkea ei ole kuitenkaan tarkoituksenmukaista tai tarpeellista hävittää - ei vaikka sillä ei olisi mitään virkaa. Yksi asia, jonka haluan säästää, on punainen neulepusero, jota olen käyttänyt ehkä kerran tai kaksi. Sain sen varmaan 20 vuotta sitten kaimaltani. Se on hänen tekemänsä. Kaimani elämä oli kovaa ja kuluttavaa. Vaikka hänellä oli taustallaan korkeakouluopintoja, olisi hänen Facebook-profiiliinsa voinut laittaa "elämän kova koulu". Päihteet veivät hänet ennenaikaisesti hautaan. Kun kuulin hänen kuolemastaan, minulle tuli jotenkin ristiriitainen olo: hänessä oli paljon samaa kuin minussa - ei vain etunimi ja tukanväri, vaan muutakin. Ainakin sain sen käsityksen siinä lyhyessä ajassa, jonka hänet tunsin. Hän antoi minulle puseron, kun ihailin sitä kerran. Vuosien mittaan puserosta tuli minulle tärkeä, ja halusin pitää sen aina matkassani muistuttamassa, että pidän elämäni oikeilla raiteilla enkä sotke sitä tarpeettomasti.

Jotta muistaisin pitää itsestäni huolta.

Tuohon naiseen ja hänen mieheensä pääsin tutustumaan, sillä he olivat ex-mieheni naapureita. Exäni asui aikoinaan pahamaineisessa kaupungin vuokratalossa. Talolla oli synkkä maineensa, mutta olen kiitollinen siitä, että sain tutustua joihinkin sen asukkaisiin. Se opetti minulle paljon. Vaikka en ole itse saanut kokea elämän nurjaa puolta, olen nähnyt sitä edes vähän. Siksi osaan arvostaa sitä, mitä minulla nyt on.

Olisi korkea aika päästä taas keikalle!

Toinen vaatekappale, jonka haluan säästää, on mustat nahkahousut. Ostin ne 18-vuotiaana Lontoosta, kun olin siellä isäni kanssa hiihtolomareissulla. Housut olivat siihen aikaan tolkuttoman kalliit, mutta minun oli pakko saada ne. Ne tekivät minusta katu-uskottavan. Housut jalassa olen kokenut monta unohtumatonta keikkaelämystä. Lapseni syntymän jälkeen en voinut vuosiin käyttää housuja, sillä en mahtunut niihin. Säilytin niitä sitkeästi kaapissa ja nyt mahdun niihin taas. Ne tekevät minusta minän: sen hullun, joka rynnii eturiviin keikoilla.

Jostain on täytynyt kuitenkin myös luopua. Tänään pakkasin jätesäkkiin vauvan peittoja ja petivaatteita. Se teki kipeää, mutta kipeää on tehnyt niiden säilyttäminen turhaan. Nyt näyttää siltä, että se juna menee jo jossain kaukana...

Säkki täynnä surua, toteutumattomia toiveita...

Metsän vahvin puu

”Lapsi nukahti syliini
ja olen metsän
vahvin puu.”
- Timo Pusa -

Timo Pusan runo puhutteli minua jo kauan ennen lapsen saamista. Ajattelin, että sellaiseksi vanhemmaksi haluan tulla, vahvaksi puuksi - suojan ja turvan tarjoajaksi.

Runo muistui mieleeni eilen illalla, kun lapsi nukahti kainalooni kipeänä ja itkuisena. Siinä hetkessä minulla ei ollut mitään muuta tehtävää kuin tarjota suojeleva syli. Hetkeä aiemmin olin nieleskellyt omia kyyneleitäni, kun lapsi itki vuolaasti kurjaa oloaan. Surullisinta oli, kun hän ei pystynyt sanomaan, miltä tuntuu tai mihin sattuu. Siinä hetkessä minua itketti tulevaisuus: Miten käy, kun metsän vahvin puu kaatuu? Kuka silloin tarjoaa lapselle turvan?

Toivon, että oma pikku puuni kasvaisi niin vankaksi, että pysyy pystyssä ilman minuakin. Toivon, että hänen ympärillään on metsää, paljon vahvoja puita.

Jos olisin tiennyt, millaista vanhemmuus on, kun luin runon ensimmäistä kertaa, olisin ehkä lakannut haaveilemasta vanhemmuudesta. Mutta niin kliseistä kuin se onkin, niin siihen kasvaa. Joskus vain täytyy hyväksyä, ettei kykene tarjoamaan täysin tuulenpitävää suojaa pikku taimelleen.

Kun diagnoosia ei ole

Olen halunnut kirjoittaa tästä aiheesta jo pidempään, mutta nyt se on ajankohtaisempi kuin koskaan. Odotamme nimittäin jälleen tutkimustuloksia, jotka saattaisivat tuoda selityksen lapsen erityisyydelle. Kävimme ennen joulua perinnöllisyysklinikalla, ja siellä sovittiin uudesta ja aiempaa laajemmasta tutkimuksesta. Niinpä sitten joululoman aikaan kävimme koko perhe antamassa verinäytteet, jotka postitettiin ulkomaille. Nyt vain odotellaan, kenties maaliskuulle saakka.

Kun edellisen kerran kävimme klinikalla ja tutkimuksia tehtiin, muistan että odotin tuloksia pelonsekaisin tuntein. Muistan puhelun, johon vastasin sydän pamppaillen. Ja muistan huojennuksen, kun mitään ei selvinnyt. Silloin en ollut vielä valmis tiedon vastaanottamiseen. Kaikki tutkimukset, joita tehtiin eri sairauksien ja oireyhtymien poissulkemiseksi, saivat minut jännittämään kerta toisensa jälkeen.

Nyt kun vuosia on kulunut noista tutkimuksista, tilanne on toinen. Epätietoisuudessa eläminen on alkanut rassata. Epätietoisuus kun tarkoittaa sitä, että ei ole tietoa tulevaisuudesta. On vain huoli ja välillä jopa suunnattomia pelkoja. Suuri pelko tuli silloin, kun lapsi alkoi saada epilepsiakohtauksia. Varsinkin kun aluksi ei ollut varmuutta siitä, oliko kyse epilepsiasta. Silloin mieleen hiipi väkisinkin ajatus: Tässäkö tämä nyt on? Häämöttääkö loppu jossain lähellä? Onneksi kohtaukset varmistuivat epilepsiaksi ja lapsi sai diagnoosin, joskin papereissa lukee 'määrittämätön epilepsia'. Tuo Mörkö on onneksi ymmärtänyt pysyä pois nurkista, mutta silti on oltava koko ajan hieman varuillaan.

Epilepsiasta tuli yksi johtolanka, joka ohjasi meidät jälleen perinnöllisyysklinikalle. Tutkimustekniikka on vuosien saatossa kehittynyt, ja nyt on paremmat mahdollisuudet saada jotain selville. Kyseisessä tutkimuksessa voi paljastua jotain muutakin kuin lapsen diagnoosi: on mahdollista, että tulokset kertovat muistakin perinnöllisistä sairauksista, joita geeneissämme piilee. Sitäkin olen miettinyt, miten käy, jos tutkimukset paljastavat minun perimässäni jonkin vakavan sairauden, johon itselläni on riski sairastua. En ole aivan varma, voiko noin käydä. Aika näyttää.

Monenlaista on siis pyörinyt mielessä. Välillä siellä on ollut myös Pauli Hanhiniemen ääni, kun hän Kolmannen Naisen riveissä lauloi: "Äiti pojastaan pappia toivoi, Poika lauloi, lauloi ja joi." Meillä jokaisella vanhemmalla on toiveita omien lapsiemme suhteen. Kun lapsi sitten on erityinen, joutuu noita toiveita miettimään uudestaan. Ja joutuu luopumaan jostain ajatuksista, kun tietää, ettei lapsi tule todennäköisesti koskaan tekemään jotain asiaa. Minullakin oli toiveita - tai ehkä niitä ei voi toiveiksi kutsua, vaan ajatuksiksi siitä, millaista lapsen elämä tulisi olemaan ja meidän elämämme yhdessä. 






Kengät, joilla ei lapsi ei koskaan kävellyt. Äitini osti nämä ennen lapsen syntymää.


Lapsen syntymästä tähän päivään ajatusmaailmani on mennyt uusiksi. Toiveita minulla on, mutta ne ovat varovaisia. Osa on hartaita rukouksia: Toivottavasti asiat menisivät hyvin.

Tunteiden tuulimylly

Tänä viikonloppuna minulla on ollut tilaisuus uppoutua tunteisiini: pohtia, mitä kaikkea tunnen, mitkä tunteet ovat hankalia ja miten voisin säädellä tunteitani paremmin. Tunteiden pohdinta oli osa Mielenterveyden ensiapu -koulutusta. Pohdinta sai minussa aikaan sekavia tuntemuksia, ja hetkittäin tunsin meneväni lukkoon.

Omien tunteiden erittely ja sanoittaminen ei ole helppoa. Asian tiedostaminen on yksi askel, tunteista kirjoittaminen toinen ja puhuminen kolmas. Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi puhua. En vai pysty siihen. En saa sanottua, että minusta tuntuu pahalta tai että en jaksa. En uskalla kertoa, että minusta on surullista se mitä minussa tapahtuu tai että kaipaan jotain.

Viime kuukausina tunteeni eivät ole olleet kovin positiivisia. Olen tuntenut paljon surua, mutta hetkittäin myös outoa tyhjyyttä, siis tunnetta siitä, että en tunne mitään. Pahimmillaan olin kesäloman aikana aivan turta: en jaksanut surra, iloita enkä välittää. Minut oli vallannut täydellinen näköalattomuus, ja ajattelin, että tällaistako elämäni tulee olemaan loput vuodet - olen vain ja odotan kuolemaa. Aivan, oikeasti ajattelin, että minulla ei ole enää muuta odotettavaa kuin kuolema. Onneksi en jäänyt tuohon suohon.

Onnistuin nostamaan itseni ylös tekemällä listaa asioista, joita haluan tehdä ennen kuin täytän 50. Siis bucket list, tiedättehän. Vaikka en kirjoittanut yhtään asiaa paperille vaan mietin ainoastaan mielessäni, tajusin, että elämällä voisi olla vielä paljon annettavaa. Ja minkälainen tuo listan sisältö on, se on kokonaan toisen postauksen aihe.

Surua olen tuntenut, koska tietyt asiat elämässäni ovat tulleet siihen pisteeseen, että on aika päästää irti. Se tekee kipeää, vaikka itkut on jo oikeastaan itketty. Surua on tuottanut myös läheisen ihmisen kuolema. Oli raskas reissu käydä tapaamassa häntä kesälomalla, kun tiesi, että kohtaaminen jäisi todennäköisesti viimeiseksi. Samalla reissulla tuli tehtyä myös joitain muita asioita todennäköisesti viimeistä kertaa.

Suru on ollut nyt niin iso ja kipeä asia, että voisin omistaa sillekin oman postauksensa. En olisi osannut esimerkiksi aavistaa, miten suurta surua vanheneminen voi tuottaa. Ei se, että vuosia tulee lisää, vaan se, mitä kehossa tapahtuu. Kaikki kolotukset ja jäykkyydet tuntuvat pieniltä siihen verrattuna, mitä naisen kehossa tapahtuu. Tuntuu siltä kuin juoksisi epätoivoisesti asemalle junaan, joka on jo lähtenyt liikkeelle.

Ei elämäni kuitenkaan läpeensä surullista ole. Tunteiden tuulimyllyssä pyörii myös jotain positiivista: odotusta, innostusta, uteliaisuutta ja kiitollisuutta. Toivon, että osaisin paremmin vaalia noita tunteita.

Kesälomako alkoi?

Kesäloman ensimmäinen viikko on viikonloppua vaille paketissa. Ai minkä loman?

Olen siitä onnekas, että saatoin jäädä yhtä aikaa lapsen kanssa kesälomalle. Lapsella olisi toki ollut mahdollisuus jäädä koulun kesäkerhoon, jos oma tilanteeni olisi vaatinut töihin jäämistä. Vaikken olekaan täysin vapaa töistä, en halunnut silti lapseni jatkavan koulun kerhossa, sillä se olisi tarkoittanut aikaisia aamuherätyksiä ja normaaleja arjen rutiineja, sitä samaa rataa jota elokuussa taas jatketaan.

Nyt viikon jälkeen mietin, teinkö ihan viisaasti. Viikko on ollut uuvuttava. Vuorokausirytmi on ollut sellainen, että sisäinen kello on herättänyt ennen seitsemää. Ihan niin aikaisin meillä ei ole sentään sängystä noustu, vaan on vetkuteltu yli puoli kahdeksaan. Itse tykkään rauhallisista aamuista; kahvin juomisesta ja lehden lukemisesta. Lapsi kuitenkin vaatii tekemistä jo melko pian aamiaisen syötyään. Jos en ole jaksanut heti sitä järjestää, on huushollissa alkanut sellainen meno, että naapurin hermot ovat varmasti kiristyneet. Toissapäivänä oli viikon huonoin aamu: Päätäni särki enkä olisi jaksanut tehdä yhtään mitään. Lapsi käytti tilaisuutta hyväkseen ja riehui kuin mikäkin pirulainen. Menetin hermoni totaalisesti ja lopulta en jaksanut muuta kuin itkeä. Mietin tosissani, tätäkö elämäni on koko kesän ja seuraavat kesät....

Onneksi päivä parani siitä - ja pääni myös.

Hirveästi en jaksa kesälomaani hehkuttaa, kun ei tämä niin lomalta tunnu, jos rehellisiä ollaan. Muutama vuosi takaperin en vielä ymmärtänyt, kun joku lapsensa omaishoitaja totesi kesälomastaan noin. Olin silloin vielä noviisi omaishoitajana ja äitinäkin kai. Nyt olen kyllä sitä mieltä, ettei ole kovin leppoisaa lomaa laittaa kahdesti päivässä ruokaa, keksiä ohjelmaa ja hoitaa rästiin jääneitä kotitöitä. Varmasti tuttua monelle pienen lapsen vanhemmalle. Minun täytyy kuitenkin lisätä tuohon vielä lapsen terapiat, jotka rytmittävät päiviämme ja rajoittavat muita menoja. Onneksi kesäaikaan on mahdollista tehdä normaalista poikkeavia asioita lapsen terapioiden puitteissa, kuten mennä ratsastamaan tai käydä museossa. Raskainta lapsen kanssa olemisessa on olemisen intensiivisyys: koko ajan täytyy olla saatavilla komentamaan, viihdyttämään, auttamaan...

Jos vertaan itseäni normaalin alakoululaisen lapsen vanhempaan, niin on elämäni rajoitetumpaa. En voi vain lähettää lasta pihalle leikkimään ja jäädä itse vaikkapa lehteä lukemaan. Lapsi ei myöskään lähde kaverille leikkimään vaan luuhaa kotona kanssani. Napanuora on vielä niin lyhyt, että oli ihan ”hurja juttu” jättää lapsi nukkumaan sänkyynsä ja käydä itse pihalla autoa siirtämässä. Näin siis alkoi lomani ensimmäinen päivä: pyrähdin pihalle yöpaidassa autoa siirtämään. Jouduin tekemään näin, koska talossamme on käynnissä julkisivuremontti. Moisessa ei ole varmaan mitään ihmeellistä normaalin lapsen vanhemmalle, mutta itse jouduin miettimään, uskallanko jättää lapsen vähäksi aikaa yksin.

Jos kotona oleminen ja ruuan laittaminen kahdesti päivässä onkin arkista ja puuduttavaa, on reissuun lähteminen oma lukunsa. Sitä täytyy miettiä keskivertoa enemmän. Reissaamisesta en kuitenkaan kehtaa valittaa, sillä tiedän, että on perheitä, joille se on lähes mahdotonta esimerkiksi lapsen terveydentilan tai kehnon taloudellisen tilanteen vuoksi. Vaikka en pääsekään toteuttamaan kesäisiä matkailuhaaveitani, olen silti onnellinen kaikista pienistä reissuista, joita pääsemme tänäkin kesänä tekemään.

Vaikka suurin osa kesälomasta onkin arkista kotona olemista, on silti ihanaa että päivämme ovat melko vapaasti rytmitettyjä ja vastaan tulee hetkiä, jolloin on vain niin kiva olla lapsen kanssa yhdessä. Niihin täytyy osata tarttua.