Katsoimme taannoin koko perhe yhdessä Vain elämää -sarjaa ja Anna Puun päivää. Yhteinen hetki television ääressä oli itsessään jotenkin liikuttava: olimme siinä vieretysten raskaan viikon päätteksi perjantai-iltana. Lapsi pötkötteli levollisena kainalossa ja nautti musiikin kuuntelusta. Oli hyvä olla. Sitten tuli viimeisen biisin aika: Chisu esitti koskettavan tulkinnan Anna Puun kappaleesta Mestaripiirros. En voinut mitään, kun kyyneleet tulvivat silmiini.
Myös mieheni oli yhtä liikuttunut. Siinä me oltiin me vanhemmat - ja meidän mestaripiirros. Niin rakas ja ihmeellinen, jokapäiväinen ilonaihe. Mutta kuitenkin epätäydellinen. Miksi Luoja piirsi mestaripiirrokseemme virheitä?
Tuon kysymyksen miettiminen ei johda mihinkään. Jos sitä jää vatvomaan, vastaan tulee vain katkeruutta. Olen minä sitä silti miettinyt. Olen ajatellut synkkiä ajatuksia. Lopulta olen päätynyt vastakysymykseen: "Miksipä ei?" Olisinko toivonut virheitä jonkun toisen piirrokseen? - En.
Erityislapsen vanhemmaksi kasvaminen on ollut pitkä prosessi. Tosin olen ymmärtänyt, ettei se ole ihan yksinkertaista ns. normilapsen vanhempanakaan. Raskainta kasvuprosessissa on ollut se, että minusta on itsestänikin tullut erityinen. Se ei ole laatusana, en tarkoita mitään hyvää. Ei erityislapsen vanhemmuus ole tehyt minusta mitään pyhimystä tai parempaa ihmistä. Ehkä kuitenkin vähän vähemmän kusipäisen. Erityinen olen siksi, että olen lapseni kanssa marginaalissa.
En valita. Elämä olisi voinut mennä toisellakin tavalla, mutta näin sen piti mennä, näin se meni.
Tänä päivänä olen kiitollinen: lapseni täytti kuusi vuotta. Olen kiitollinen omasta mestaripiirroksestani. On se näköiseni.
Tuttuja mietintöjä ja tunteita. Minä esitin itselleni aina noita tunteita läpikäydessäni vastakysymyksen: miksi ajattelen, että lapsessani tai hänen myötään elämässäni on jotain vialla? Ja jotenkin se aina asetti ajatuksia oikeaan mittasuhteeseen. Varmaan ne ajatuskulut vaivaavat meitä loppuelämämme, koska aina lapsen kasvaessa tulee esiin uusia ja erilaisia tilanteita joissa oman lapsen erityisyys korostuu ikätovereihin nähden. Tai no, minulle niitä ei enää tule, mutta, tiedätkö mitä... ei se tee minua yhtään onnellisemmaksi.
VastaaPoistaTotta, varmasti läpi koko elämän tulee vastaan ajatuksia lapsen erityisyydestä. Kuitenkin aivan äskettäin minua puhutteli sellainen "elämänviisaus" että "Pisan torni ei kiinnostaisi ketään, jos se olisi suora." Ehkä tuon voisi pitää mielessä.
VastaaPoistaHuomasin kommenttisi muuten vasta nyt, kun tämä Blogger ei ilmoitellut uusista kommenteista.