Oli pakko pysähtyä ja miettiä, missä mennään. "Jos elämä ei muuta opeta, niin hiljaa kävelemään." Tuon vanhojen ihmisten viisauden jouduin hyväksymään. Jonkin aikaa voimat olivat tyystin kadoksissa ja päivästä toiseen mentiin ihan hiljaa. Nyt voin jo ilokseni todeta, että kunto kestää reippaan kävelyn ja kevyen liikunnan. Selvisin siis vähällä.
Mistä se sitten tuli tuo tauti? Ehkä mitta tuli nyt täyteen stressin ja huolehtimisen suhteen. Kaikki kesän ja alkusyksyn kokemukset, lapsen sairastelu, tasapainoilu arjen aallokossa...ruuhkavuosien huolia kuorrutettuna parilla lisämausteella. Immuunipuolustus murtui ja jostain tuli pöpö.
Vaikka sairastamista ei pidä paisutella, jotenkin tuntuu siltä, että se oli merkki. Kenties keho yritti kertoa, ettei se jaksa jatkuvaa huolta. Tai sitä, että päivästä toiseen yrittää suorittaa töitä, kotitöitä, lapsen asioita jne.
Nyt on vain pakko pitää itsestä huolta. Täytyy lopettaa typerä marttyyrimäinen valitus siitä, miksi minä aina, miksen minä koskaan. Siihen olen hetkittäin sortunut. Mutta en enää. On vain otettava aika levolle, liikunnalle ja virkistäytymiselle, sillä "jokaisella on viisikymppisenä sellainen naama, kuin ansaitsee". Tämän toteamuksen luin yhdestä Facebook-keskustelusta, ja se pisti ajattelemaan. Minkälaisen naaman ja minkälaisen kehon ansaitsen?
Vaikka en pelkää vanhenemista, haluaisin näyttää runsaan kymmenen vuoden päästä terveeltä ja hyvinvoivalta enkä huolten harmaannuttamalta. Siihen yritän nyt vaikuttaa sen, minkä voin.
 |
| Väreistä voimaa - ja ihan itse tein! |
 |
| Lukeminen hellii aivoja. |
P.S. Tämä teksti on ollut työn alla pitkään. Tätä kirjoittaessani lapsi on taas flunssainen. Myös epilepsia on jälleen potkinut päähän, ja nyt odottelen lääkäriltä jotain uutta avausta hoidon suhteen.
