Silitetyt pyykit ovat pinossa olohuoneessa lapsen vanhan syöttötuolin päällä. Silittämättömät pyykit ovat yhdessä kasassa toisella tuolilla olohuoneessa. Keittiön ruokapöytä on täynnä jotain muuta kuin syömiseen liittyvää tavaraa. Siellä täällä on muovipusseja täynnä kierrätykseen menevää vaatetta tai muuta tavaraa.
Hetkinen... Eihän tän näin pitänyt mennä.
Vaatekaupan sovituskopin peili paljastaa... ylimääräiset sentit vyötäröllä. Naama kukkii stressinäppyä. Olo on jotenkin nuutunut. Hetkinen... Eihän tän näin pitänyt mennä.
Kun jäin vuoden vaihteessa opintovapaalle, kuvittelin, että saan siivottua kodin joka nurkan, kierrätettyä pieniksi jääneet vaatteet ja tarpeettomiksi jääneet lelut ja muut tavarat. Haaveilin kirjojen lukemisesta, elokuvien katselemisesta, vilkkaasta sosiaalisesta elämästä. Suunnittelin käyväni ryhmäliikuntatunneilla ainakin kerran viikossa. Kuvittelin itseni hiihtämään hohtaville helmikuun hangille. Blogiakin oli tarkoitus päivittää tiuhaan, sillä aiheita minulla on mielessä yllin kyllin.
Vaan kuinkas sitten kävikään? Koti on edelleen täynnä tekemättömiä töitä, liikuntaa olen harrastanut paljon vähemmän kuin ajattelin, yhtään elokuvaa en ole katsonut ja olen jäänyt jumittamaan viikkotolkulla samaan kirjaan. Mitä sitten olen tehnyt? Tietysti opiskellut; lukenut ja kirjoittanut ja nauttinut siitä, että olen saanut opiskella uusia ja tärkeitä asioita. Vaikka sosiaalinen elämäni ei olekaan ollut vilkasta, olen silti tavannut tärkeitä ihmisiä, ystäviä - osaa jopa useamman kerran.
Tärkeintä kaikesta on kuitenkin se, että olen viettänyt paljon aikaa lapseni kanssa. Olen leikkinyt, lukenut, pelannut, katsonut Pikku Kakkosta ja ulkoillut enemmän kuin aikoihin. Olen ollut läsnä ja kuunnellut, yrittänyt auttaa pientä mieltä murheissaan. Olen pyörittänyt sairastupaa ja käyttänyt kokonaisia päiviä lapsen asioilla juoksemiseen. Olen harmistunut, kun on mennyt aikaa muuhun kuin opiskeluun. Ja toisaalta olen ajatellut, että onhan minulla aikaa.
On inhimillistä kuvitella, että kaikki muuttuu sitten, kun... Ja on inhimillistä, kun mikään ei muutukaan. Vaikka olen joutunut pettymään itseeni, yritän suhtautua siihen armollisemmin. Yritän pitää mielessä mottoni "Ole itsellesi armollinen, kun et muuta voi." Ja yritän parhaani mukaan ajatella, että arvoni mitta ei ole se, kuinka paljon suoritan. Silti on vaikeaa.
Johonkin täytyy olla kuitenkin tyytyväinen: viimeistelin toissailtana opiskelutehtävääni ja oikoluin tekstiäni. Tekemisen ohessa syödä puputin keksejä. Meinasin tuntea syyllisyyttä mutta sitten tajusin, että keksit eivät ole kovin vaarallisia. Entisessä elämässäni, opiskeluaikana, saatoin rampata moisen urakan lomassa tupakalla.
Opintovapaata on vielä jokunen viikko jäljellä. Niiden viikkojen aikana saan tuskin kaikkea keskeneräistä valmiiksi. Sen sijaan turvaudun voimavaroihini
 |
| Kokosin voimavarakartan erityislasten vanhempien tapaamisessa. |
ja katson edes hetkittäin maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi.
 |
| Maailma näyttää niin paljon kauniimmalta. |
Kyllä tästä vielä hyvä tulee.
