Hautajaisten aattona

Elossa ollaan. Voisiko kornimmin aloittaa näin otsikoidun tekstin? No, meissä siis henki pihisee, mutta anopissa ei. Mieheni äiti kuoli helmikuussa, ja huomenna on vihdoin hautajaisten aika. Mitä siinä välissä on tapahtunut? Ja mitä sitä ennen?

Onhan sitä monenlaista.  Ensimmäinen neljännes tästä vuodesta on kohta jo takana. Kevään pitäisi tehdä tuloaan ainakin, jos kalenteriin katsoo. Vaan edelleen on yhtä talvista kuin silloin, kun anoppi nukahti ikiuneen. Oli sunnuntaiaamu, kun mies sai tiedon. Hänen äitinsä oli kuollut nukkuessaan. Vaikka olimme osanneet valmistautua kuolemaan, se yllätti kuitenkin.

Minulle oli ensimmäinen kerta, kun näin kuolleen ihmisen. Ajelimme koko perheen voimin sanomaan mummille viimeiset heipat. Tunnelma oli hyvin rauhallinen eikä kuolleen kohtaamisessa ollut mitään pelottavaa. Lapsi tietysti pelkäsi, mutta häntä emme pakottaneet vainajaa katsomaan. Lapsi oli surullinen, vaikka hän ei kyennyt suruaan sanoittamaan.

Viikonloppu jolloin anoppi kuoli, oli muutenkin merkityksellinen. Alun perin lapsen oli tarkoitus mennä silloin tilapäishoitoon sinne perheeseen, josta aiemmin kerroin. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä perheen isä, "varavaari", oli sairastunut vakavasti. Sairaus iski ennalta varoittamatta ja uhkasi lopettaa koko tilapäishoidon. Onneksi niin ei sitten käynytkään.

Oli yllättävää, miten voimakkaasti tieto sairastumisesta vaikutti. Sain tiedon kesken työpäivän ja vetäydyin vessaan itkemään. En sitä, että lapsi ei pääsisi hoitoon, vaan sitä, että tärkeälle ihmiselle oli tapahtunut jotain kamalaa.  Varamummista ja -vaarista on tullut lyhyessä ajassa tärkeitä, sillä minusta on aivan ainutlaatuista, että vieraat ihmiset ovat ottaneet meidän lapsemme kuin omakseen ja lapsi saa viettää heidän luonaan aikaa niin kuin mummilassa.

Alkuvuoteen on siis osunut isoja asioita. Iso ja varsin rasittava asia oli myös lapsen sairastelu. Lapsi oli viikkotolkulla flunssainen ja välillä vähän enemmän kipeä (kunnon kuumetta ja korvatulehdus). Pahinta oli, että päällä tuntui olevan sairastelukierre, joka oli alkanut jo syksyllä. Alkuvuoden viikkoihin mahtui monenlaista. Kuvaavaa on, että kun jossain vaiheessa siskoni  kysyi, miten oikein jaksan, en osannut vastata. Koska en tiennyt. Jotenkin sitä vain yritti päivästä toiseen.

Sinä viikonloppuna kun anoppi kuoli, oli lapsi vihdoin terve. Viikot siitä eteenpäin lähtivät menemään kankeasti. Asioista oli vaikea saada otetta. Minä seurasin sivusta, kun mies alkoi järjestellä asioita. Kyllä kuolema teettää kovasti töitä. Nyt on tultu yhteen pisteeseen, sillä huomenna on viimeisten hyvästien aika.