Hautajaisten aattona

Elossa ollaan. Voisiko kornimmin aloittaa näin otsikoidun tekstin? No, meissä siis henki pihisee, mutta anopissa ei. Mieheni äiti kuoli helmikuussa, ja huomenna on vihdoin hautajaisten aika. Mitä siinä välissä on tapahtunut? Ja mitä sitä ennen?

Onhan sitä monenlaista.  Ensimmäinen neljännes tästä vuodesta on kohta jo takana. Kevään pitäisi tehdä tuloaan ainakin, jos kalenteriin katsoo. Vaan edelleen on yhtä talvista kuin silloin, kun anoppi nukahti ikiuneen. Oli sunnuntaiaamu, kun mies sai tiedon. Hänen äitinsä oli kuollut nukkuessaan. Vaikka olimme osanneet valmistautua kuolemaan, se yllätti kuitenkin.

Minulle oli ensimmäinen kerta, kun näin kuolleen ihmisen. Ajelimme koko perheen voimin sanomaan mummille viimeiset heipat. Tunnelma oli hyvin rauhallinen eikä kuolleen kohtaamisessa ollut mitään pelottavaa. Lapsi tietysti pelkäsi, mutta häntä emme pakottaneet vainajaa katsomaan. Lapsi oli surullinen, vaikka hän ei kyennyt suruaan sanoittamaan.

Viikonloppu jolloin anoppi kuoli, oli muutenkin merkityksellinen. Alun perin lapsen oli tarkoitus mennä silloin tilapäishoitoon sinne perheeseen, josta aiemmin kerroin. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä perheen isä, "varavaari", oli sairastunut vakavasti. Sairaus iski ennalta varoittamatta ja uhkasi lopettaa koko tilapäishoidon. Onneksi niin ei sitten käynytkään.

Oli yllättävää, miten voimakkaasti tieto sairastumisesta vaikutti. Sain tiedon kesken työpäivän ja vetäydyin vessaan itkemään. En sitä, että lapsi ei pääsisi hoitoon, vaan sitä, että tärkeälle ihmiselle oli tapahtunut jotain kamalaa.  Varamummista ja -vaarista on tullut lyhyessä ajassa tärkeitä, sillä minusta on aivan ainutlaatuista, että vieraat ihmiset ovat ottaneet meidän lapsemme kuin omakseen ja lapsi saa viettää heidän luonaan aikaa niin kuin mummilassa.

Alkuvuoteen on siis osunut isoja asioita. Iso ja varsin rasittava asia oli myös lapsen sairastelu. Lapsi oli viikkotolkulla flunssainen ja välillä vähän enemmän kipeä (kunnon kuumetta ja korvatulehdus). Pahinta oli, että päällä tuntui olevan sairastelukierre, joka oli alkanut jo syksyllä. Alkuvuoden viikkoihin mahtui monenlaista. Kuvaavaa on, että kun jossain vaiheessa siskoni  kysyi, miten oikein jaksan, en osannut vastata. Koska en tiennyt. Jotenkin sitä vain yritti päivästä toiseen.

Sinä viikonloppuna kun anoppi kuoli, oli lapsi vihdoin terve. Viikot siitä eteenpäin lähtivät menemään kankeasti. Asioista oli vaikea saada otetta. Minä seurasin sivusta, kun mies alkoi järjestellä asioita. Kyllä kuolema teettää kovasti töitä. Nyt on tultu yhteen pisteeseen, sillä huomenna on viimeisten hyvästien aika.

Varamummilassa

Viikko sitten lauantaina kotonamme oli hiljaista - ellei nyt lasketa sitä, että Eppu Normaali -dokumentti tuli televisiosta. Kotona oli rauhallista, sillä jotain puuttui. Lapsi oli yökylässä.

Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, onhan lapsi yökyläillyt runsaan vuoden ikäisestä saakka mummilassa. Tällä kertaa lapsi ei kuitenkaan ollut vanhempieni luona, vaan hieman kauempana, aina naapurikunnassa asti. Lapsi oli paikassa, jota kutsumme varamummilaksi, koska paikka on oikeasti jonkun mummila. Lapsi oli ensimmäistä kertaa tilapäishoidossa koko viikonlopun. Tilapäishoito tarkoittaa vapaata minulle, koska olen lapsen omaishoitaja. Tilapäishoito toteutui meidän tapauksessamme perhehoidossa. Kerran kuukaudessa eräs pariskunta ottaa lapsen luokseen viettämään melko tavallista "mummolaelämää".

Saimme tuon perhehoitopaikan syksyllä, ja alkuun lapsi vietti siellä pari lauantaipäivää niin, että veimme hänet sinne aamupäivällä ja haimme illalla. Nyt oli ensimmäinen kerta, kun lapsi oli hoidossa koko viikonlopun. Voitte arvata, että jännitti. Kirjoitin erääseen Facebookin suljettuun ryhmään tuntemuksistani näin:
...Oma olo on tosi ristiriitainen. Jännittää ihan pirusti, kun lapsella on menossa uuden epilepsialääkkeen kokeilu. No onneksi perheessä on asiantuntemusta sairauden suhteen. Syyllisyys painaa: Onko tämä nyt oikeasti tarpeellista? Ikävä vaivaa jo etukäteen, kun kesästä saakka napanuora on ollut tosi lyhyt. Mitenköhän saan viikonlopun kulumaan? Meneekö aika maanisesti touhutessa vai makaanko lamaantuneena sohvalla... 

Ehkä pikkuisen lipsahti maanisen touhuamisen puolelle. En vain uskaltanut olla tekemättä mitään. Kun sain lapsen sunnuntaina kotiin, kirjoitin näin: Viikonloppu meni hyvin, niin meillä vanhemmilla kuin lapsellakin. Oli yllättävää, kuinka paljon viikonlopussa olikaan tunteja. Paras hetki oli kuitenkin, kun mentiin hakemaan lasta ja hän tuli heti halaamaan. 

Olen vielä jotenkin vereslihalla tämän tilapäishoitoasian kanssa. Tiedän, että lepo on tarpeen. Tiedän myös, että lapsi ei mene rikki, vaikka hän meneekin kerran kuukaudessa tilapäishoitoon. Hänellä on hyvä siellä, sillä "varaisovanhemmat" hoitavat lasta kuin omaansa. Silti olo on syyllinen. Syyllisyyden tunne kumpuaa siitä, että syvällä sisimmässäni olen pettynyt itseeni, kun en jaksa kaiken aikaa.

Tähän täytyy nyt vain tottua, tämä on meidän elämäämme. Siitä olen kuitenkin kiitollinen, että eilen kaikki oli taas "normaalisti" ja meillä oli pizzaperjantai. Kyynel silmäkulmassa katselin lasta, kun hän vahti uunissa paistuvaa pizzaa.