Kun kutsumaton vieras meinas jouluks kylään tulla

Kaikki pienten lasten vanhemmat tietävät varmasti sen, miten salamannopeasti suunnitelmat voivat muuttua: Ollaan lähdössä vaikka lomamatkalle, ja lähdön hetkellä lapselle puhkeaakin joku mystinen rokko. Tai tuikitavallinen vatsatauti juuri, kun äiti olisi lähdössä viettämään tyttöjen iltaa. Jokaisella on varmasti oma esimerkkinsä. Niin minullakin.

Jouluaaton aattona suunnittelin lähtöä ruokaostoksille. Aamu oli leppoisa, sillä olihan ensimmäinen lomapäivä. Oltiin syöty aamiainen rauhassa, olin lueskellut lehteä, ja lapsi katsoi televisiosta lastenohjelmia. Kello oli ehkä puoli kymmenen, kun se tapahtui. Lapsi sai kohtauksen. Oma kelloni pysähtyi, ja toimin jonkun epämääräisen pelonsekaisen tunteen vallassa. En ollut paniikissa mutten missään nimessä rauhallinen. Etsin puhelinta, etsin numeroa ja soitin sairaalan päivystykseen. Onneksi en ollut yksin, vaan mies oli kotona ja rauhoitteli tilannetta.

Lähdimme viettämään aaton aattoa sairaalan päivystykseen. Siellä lapsi oli onneksi jo oma itsensä. Söimme eväitä ja luimme kirjaa. Vähän niin kuin retkellä, vaan ei sittenkään. Oma oloni oli jotenkin rikki revitty. Nieleskelin itkua, kun joku soitti sairaalassa jouluista musiikkia pianolla. Onneksi se tyyppi soitti myös Paranoidin.

Meille ei tullut onneksi joulua sairaalassa, vaan pääsimme kotiin suht turvallisin mielin. Edessä on nyt tarkempia tutkimuksia, jotta kohtauksen syy selviäisi.

Mieli myllertää. Kun kotiin yrittää tunkeutua Muumien Mörköäkin pelottavampi otus, nostaa pelon tunne jälleen päätään. Pelkään, että kammotuksen nimi on epilepsia. Mutta niin kauan, kun en varmaksi asiaa tiedä, on mieleni levoton. Mielessä risteilee monenlaisia ajatuksia, eikä tilannetta yhtään helpota se, että googlaamalla löytyy yhtä ja toista tietoa. Kaikkein kurjinta tämänhetkisessä tilanteessa on se, että olen kaiken aikaa varuillani ja tarkkailen lasta. Jatkuva varuillaan olo väsyttää eikä varmaan loppupeleissä tee hyvää omalle terveydelleni.

Tällaista tämä on, leijonaemon elämä.

Hirvivaara ja kuolemanpelko

Tänään jouduin maantiellä vastakkain hirven kanssa. En onneksi aivan lähietäisyydeltä enkä itse ollut ratin takana. Ja onneksi mitään ei sattunut kenellekään.

Hirven kohtaaminen nosti kuitenkin pintaan pelon: Mitä jos jotain olisikin sattunut ja olisin ajanut autoa itse? Täytyy myöntää, etten ole rohkea kuski. Huonolla kelillä en mielellään lähde ajamaan vaan menen mieluummin toisen kyydillä. Voihan siinäkin sattua, saattaisi joku sanoa. Mutta ainakaan en voisi syyttää itseäni.

Tänään jätin autoni kotiin, koska sen turvatyynyjärjestelmässä on jokin vika. Ajattelin, etten uskalla lähteä, jos jotain sattuu ja turvalaitteet eivät toimikaan. Pelkään ajamista - en kuitenkaan ajamista itsessään vaan sitä, että menetän auton hallinnan huonon kelin tai jonkin yllättävän tekijän vuoksi.

Siinä yksi pelko, mutta ei se siihen jää. Pelkään käärmeitä ja ampiaisia, hallitsemattomia luonnonvoimia, terroristi-iskua, hissiin jäämistä sähkökatkon vuoksi, viiltävää kipua hammaslääkärin tuolissa, vakavaa sairastumista. Melko yleisiä pelkoja kaikki - en ole siis ainoa, joka tuntee noin. Monet peloistani ovat järkevästi selitettävissä, ja taustalla on jokin huono kokemus tai läheltä piti -tilanne.

Monen pelon perimmäinen syy on kuitenkin kuolemanpelko. Vaan miksi pelätä kuolemaa? Olenko minä jotenkin niin arvokas, etten saisi joutua kuolemanvaaraan tai sairastua kuolemaan johtavaan sairauteen? Tiedän, etten ole yhtään sen arvokkaampi kuin muutkaan. Sitä kyllä mielellään tahtoisi ajatella, että on jotenkin korvaamaton ja tärkeä. Mutta pyörii se maailma vaikka minä lakkaisinkin olemasta.

Tämä voi tuntua monesta kenties todella itsekeskeiseltä pohdinnalta, mutta jos pohdinnassa ottaa huomioon sen tosiasian, että lapseni on erityislapsi, joka on vielä aivan riippuvainen vanhempiensa huolenpidosta, ei pohdinta olekaan niin itsekeskeistä. On luonnollista, että jokaisen pienen ja avuttoman tahi muuten vaan avuttoman lapsen vanhempi on huolissaan lapsensa pärjäämisestä, jos itselle sattuisi jotain vakavaa. Kuka silloin pitää huolen lapsesta? Onhan lapsella toki kaksi vanhempaa, mutta miten toinen vanhempi jaksaisi vai murtuisiko hän surun ja yksinäisen vastuun alle?

Kaikkea ei voi tietää ennalta ja kaikkeen ei voi varautua. Kuolema tulee silloin, kun on sen aika. Pelkojen kanssa voi kuitenkin oppia elämään ja joihinkin asioihin voi valmistautua. Kesän jäljiltä tiedän, miten toimia jos lapsi jälleen kerran saa jonkin kohtauksen. Ja nyt olen kerrannut mielessäni, mitä tulisi tehdä, jos kohtaa hirven maantiellä: Tähtää takapuoleen, jos törmäys uhkaa. Jos osuma ei ole lähellä, hiljennä ja pysähdy tarvittaessa ja varoita muita hätävilkuin ja valoja väläyttelemällä. Äläkä aja liian lujaa, jotta ehdit reagoida.

Menettämisen pelko

Minulle sattui hiljattain asia, joka nosti pintaan monenlaisia tunteita. Jouduin kohtaamaan pahimman pelkoni, kun lapseni sai jonkinlaisen kohtauksen ja olin hänen kanssaan kaksin kotona. Soitin hätäkeskukseen, sillä minulla oli omat epäilykseni kohtauksen laadusta. Ambulanssi tuli pian ja vei meidät sairaalan päivystykseen. Siellä tunsin onnekseni, että olimme osaavissa käsissä. Lapselleni tehtiin heti joitain tutkimuksia ja laadittiin lähete myöhempiin tutkimuksiin.

Vaikka kohtaus saattoikin olla täysin harmiton, se suisti minut hetkeksi raiteiltani. Olin koko loppupäivän itkuinen ja kävin ylikierroksilla. Seuraavan yön nukuin katkonaisesti ja heräilin vähän väliä tarkistamaan lapseni voinnin. Päivien kuluessa mieleni rauhoittui, mutta jotain jäi kytemään ajatuksiin.

Menettämisen pelko: Mitä jos menettäisin kaikkein rakkaimpani, oman lapseni? Miten ikinä selviäisin siitä? Tuo pelko tulee varmasti jokaiselle vanhemmalle aika ajoin. Sen voi nostaa pintaan vaikkapa jokin onnettomuusuutinen tai omalle lapselle sattunut viaton tapaturma. Pelko on osa vanhemmuutta, koska vanhemmuuten kuuluu halu suojella lastaan. Pelon kanssa on opittava elämään mutta sitä ei saa päästää hallitsemaan, ettei elämästä tule liian rajoittunutta. Niin kuin Maj Karma muistuttaa kappaleessaan Ukkonen: "Pelko, pelko saa vallan helposti."

Jotta menettämisen pelon kanssa voi oppia elämään, täytyy uskaltaa ajatella sitä, mikä eniten kauhistuttaa eli kuolemaa. Maaret Kallio kehotti blogissaan miettimään kuolemaa, jottei kokisi elämää itsestäänselvyytenä. Sellaista se monesti on: me painamme menemään päivästä toiseen vailla ajatusta kuolemasta uskoen olevamme kuolemattomia, kunnes jotain tapahtuu joko itsellemme tai läheisellemme.

Välillä olisi hyvä pysähtyä miettimään, mitä tapahtuu, jos läheinen kuoleekin yhtäkkiä; tulee tieto kuolemaan johtavasta sairaudesta tai kertakaikkinen äkkikuolema. Miten selvitä siitä ja mitä käytännössä pitää tehdä? Entä jos menettää sen kaikkein rakkaimman, oman lapsensa? Mitkä ovat ne asiat, jotka pitävät sinut itsesi tässä elämässä kiinni?