Taitekohdassa

Olen tullut elämässäni yhdenlaiseen rajakohtaan enkä vain siksi, että täytin hiljattain pyöreitä. Tästä eteenpäin voin kai puhua niin sanotusti entisestä elämästäni. Olen menossa kohti uutta monin tavoin: Jäin kaksin lapseni kanssa; sukunimet säilyivät ovessa, mutta kokoonpano pieneni. Syitä on monia, mutta niiden ruotiminen julkisesti olisi rumaa. Olen päättänyt olla puhumatta pahaa, vaikka purkaisinkin pahaa oloani jollekin ystävälleni. En halua kertoa ikäviä tarinoita parisuhteestani. Ei olisi oikein, että romutan jonkun ihmisen käsityksen ex-miehestäni kertomalla ikäviä asioita, sillä en minäkään ole viaton. Yhtä hyvin minun vikojani voisi ruotia vaikka maailman tappiin saakka.

Ikävien asioiden sijaan koetan vahvistaa itseäni hyvillä muistoilla, sillä pitkään yhteiseen taipaleeseen niitä mahtuu paljon.

Vaikka itse en olekaan joutunut muuttamaan eron vuoksi, olen siivoillut nurkkia, kaappeja ja kellarikomeroa. Vähän hävettää, minkälainen hamsteri olen. Siivoamistani ja tavaroista eroon hankkiutumistani hidastaa muistelu. On uskomatonta, miten paljon muistoja tulee mieleen vaikka vanhoja tiliotteita selatessa. Niitä en kuitenkaan säästä vaan silppuan ne surutta.

Aivan kaikkea ei ole kuitenkaan tarkoituksenmukaista tai tarpeellista hävittää - ei vaikka sillä ei olisi mitään virkaa. Yksi asia, jonka haluan säästää, on punainen neulepusero, jota olen käyttänyt ehkä kerran tai kaksi. Sain sen varmaan 20 vuotta sitten kaimaltani. Se on hänen tekemänsä. Kaimani elämä oli kovaa ja kuluttavaa. Vaikka hänellä oli taustallaan korkeakouluopintoja, olisi hänen Facebook-profiiliinsa voinut laittaa "elämän kova koulu". Päihteet veivät hänet ennenaikaisesti hautaan. Kun kuulin hänen kuolemastaan, minulle tuli jotenkin ristiriitainen olo: hänessä oli paljon samaa kuin minussa - ei vain etunimi ja tukanväri, vaan muutakin. Ainakin sain sen käsityksen siinä lyhyessä ajassa, jonka hänet tunsin. Hän antoi minulle puseron, kun ihailin sitä kerran. Vuosien mittaan puserosta tuli minulle tärkeä, ja halusin pitää sen aina matkassani muistuttamassa, että pidän elämäni oikeilla raiteilla enkä sotke sitä tarpeettomasti.

Jotta muistaisin pitää itsestäni huolta.

Tuohon naiseen ja hänen mieheensä pääsin tutustumaan, sillä he olivat ex-mieheni naapureita. Exäni asui aikoinaan pahamaineisessa kaupungin vuokratalossa. Talolla oli synkkä maineensa, mutta olen kiitollinen siitä, että sain tutustua joihinkin sen asukkaisiin. Se opetti minulle paljon. Vaikka en ole itse saanut kokea elämän nurjaa puolta, olen nähnyt sitä edes vähän. Siksi osaan arvostaa sitä, mitä minulla nyt on.

Olisi korkea aika päästä taas keikalle!

Toinen vaatekappale, jonka haluan säästää, on mustat nahkahousut. Ostin ne 18-vuotiaana Lontoosta, kun olin siellä isäni kanssa hiihtolomareissulla. Housut olivat siihen aikaan tolkuttoman kalliit, mutta minun oli pakko saada ne. Ne tekivät minusta katu-uskottavan. Housut jalassa olen kokenut monta unohtumatonta keikkaelämystä. Lapseni syntymän jälkeen en voinut vuosiin käyttää housuja, sillä en mahtunut niihin. Säilytin niitä sitkeästi kaapissa ja nyt mahdun niihin taas. Ne tekevät minusta minän: sen hullun, joka rynnii eturiviin keikoilla.

Jostain on täytynyt kuitenkin myös luopua. Tänään pakkasin jätesäkkiin vauvan peittoja ja petivaatteita. Se teki kipeää, mutta kipeää on tehnyt niiden säilyttäminen turhaan. Nyt näyttää siltä, että se juna menee jo jossain kaukana...

Säkki täynnä surua, toteutumattomia toiveita...

Metsän vahvin puu

”Lapsi nukahti syliini
ja olen metsän
vahvin puu.”
- Timo Pusa -

Timo Pusan runo puhutteli minua jo kauan ennen lapsen saamista. Ajattelin, että sellaiseksi vanhemmaksi haluan tulla, vahvaksi puuksi - suojan ja turvan tarjoajaksi.

Runo muistui mieleeni eilen illalla, kun lapsi nukahti kainalooni kipeänä ja itkuisena. Siinä hetkessä minulla ei ollut mitään muuta tehtävää kuin tarjota suojeleva syli. Hetkeä aiemmin olin nieleskellyt omia kyyneleitäni, kun lapsi itki vuolaasti kurjaa oloaan. Surullisinta oli, kun hän ei pystynyt sanomaan, miltä tuntuu tai mihin sattuu. Siinä hetkessä minua itketti tulevaisuus: Miten käy, kun metsän vahvin puu kaatuu? Kuka silloin tarjoaa lapselle turvan?

Toivon, että oma pikku puuni kasvaisi niin vankaksi, että pysyy pystyssä ilman minuakin. Toivon, että hänen ympärillään on metsää, paljon vahvoja puita.

Jos olisin tiennyt, millaista vanhemmuus on, kun luin runon ensimmäistä kertaa, olisin ehkä lakannut haaveilemasta vanhemmuudesta. Mutta niin kliseistä kuin se onkin, niin siihen kasvaa. Joskus vain täytyy hyväksyä, ettei kykene tarjoamaan täysin tuulenpitävää suojaa pikku taimelleen.

Kun diagnoosia ei ole

Olen halunnut kirjoittaa tästä aiheesta jo pidempään, mutta nyt se on ajankohtaisempi kuin koskaan. Odotamme nimittäin jälleen tutkimustuloksia, jotka saattaisivat tuoda selityksen lapsen erityisyydelle. Kävimme ennen joulua perinnöllisyysklinikalla, ja siellä sovittiin uudesta ja aiempaa laajemmasta tutkimuksesta. Niinpä sitten joululoman aikaan kävimme koko perhe antamassa verinäytteet, jotka postitettiin ulkomaille. Nyt vain odotellaan, kenties maaliskuulle saakka.

Kun edellisen kerran kävimme klinikalla ja tutkimuksia tehtiin, muistan että odotin tuloksia pelonsekaisin tuntein. Muistan puhelun, johon vastasin sydän pamppaillen. Ja muistan huojennuksen, kun mitään ei selvinnyt. Silloin en ollut vielä valmis tiedon vastaanottamiseen. Kaikki tutkimukset, joita tehtiin eri sairauksien ja oireyhtymien poissulkemiseksi, saivat minut jännittämään kerta toisensa jälkeen.

Nyt kun vuosia on kulunut noista tutkimuksista, tilanne on toinen. Epätietoisuudessa eläminen on alkanut rassata. Epätietoisuus kun tarkoittaa sitä, että ei ole tietoa tulevaisuudesta. On vain huoli ja välillä jopa suunnattomia pelkoja. Suuri pelko tuli silloin, kun lapsi alkoi saada epilepsiakohtauksia. Varsinkin kun aluksi ei ollut varmuutta siitä, oliko kyse epilepsiasta. Silloin mieleen hiipi väkisinkin ajatus: Tässäkö tämä nyt on? Häämöttääkö loppu jossain lähellä? Onneksi kohtaukset varmistuivat epilepsiaksi ja lapsi sai diagnoosin, joskin papereissa lukee 'määrittämätön epilepsia'. Tuo Mörkö on onneksi ymmärtänyt pysyä pois nurkista, mutta silti on oltava koko ajan hieman varuillaan.

Epilepsiasta tuli yksi johtolanka, joka ohjasi meidät jälleen perinnöllisyysklinikalle. Tutkimustekniikka on vuosien saatossa kehittynyt, ja nyt on paremmat mahdollisuudet saada jotain selville. Kyseisessä tutkimuksessa voi paljastua jotain muutakin kuin lapsen diagnoosi: on mahdollista, että tulokset kertovat muistakin perinnöllisistä sairauksista, joita geeneissämme piilee. Sitäkin olen miettinyt, miten käy, jos tutkimukset paljastavat minun perimässäni jonkin vakavan sairauden, johon itselläni on riski sairastua. En ole aivan varma, voiko noin käydä. Aika näyttää.

Monenlaista on siis pyörinyt mielessä. Välillä siellä on ollut myös Pauli Hanhiniemen ääni, kun hän Kolmannen Naisen riveissä lauloi: "Äiti pojastaan pappia toivoi, Poika lauloi, lauloi ja joi." Meillä jokaisella vanhemmalla on toiveita omien lapsiemme suhteen. Kun lapsi sitten on erityinen, joutuu noita toiveita miettimään uudestaan. Ja joutuu luopumaan jostain ajatuksista, kun tietää, ettei lapsi tule todennäköisesti koskaan tekemään jotain asiaa. Minullakin oli toiveita - tai ehkä niitä ei voi toiveiksi kutsua, vaan ajatuksiksi siitä, millaista lapsen elämä tulisi olemaan ja meidän elämämme yhdessä. 






Kengät, joilla ei lapsi ei koskaan kävellyt. Äitini osti nämä ennen lapsen syntymää.


Lapsen syntymästä tähän päivään ajatusmaailmani on mennyt uusiksi. Toiveita minulla on, mutta ne ovat varovaisia. Osa on hartaita rukouksia: Toivottavasti asiat menisivät hyvin.

Tunteiden tuulimylly

Tänä viikonloppuna minulla on ollut tilaisuus uppoutua tunteisiini: pohtia, mitä kaikkea tunnen, mitkä tunteet ovat hankalia ja miten voisin säädellä tunteitani paremmin. Tunteiden pohdinta oli osa Mielenterveyden ensiapu -koulutusta. Pohdinta sai minussa aikaan sekavia tuntemuksia, ja hetkittäin tunsin meneväni lukkoon.

Omien tunteiden erittely ja sanoittaminen ei ole helppoa. Asian tiedostaminen on yksi askel, tunteista kirjoittaminen toinen ja puhuminen kolmas. Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi puhua. En vai pysty siihen. En saa sanottua, että minusta tuntuu pahalta tai että en jaksa. En uskalla kertoa, että minusta on surullista se mitä minussa tapahtuu tai että kaipaan jotain.

Viime kuukausina tunteeni eivät ole olleet kovin positiivisia. Olen tuntenut paljon surua, mutta hetkittäin myös outoa tyhjyyttä, siis tunnetta siitä, että en tunne mitään. Pahimmillaan olin kesäloman aikana aivan turta: en jaksanut surra, iloita enkä välittää. Minut oli vallannut täydellinen näköalattomuus, ja ajattelin, että tällaistako elämäni tulee olemaan loput vuodet - olen vain ja odotan kuolemaa. Aivan, oikeasti ajattelin, että minulla ei ole enää muuta odotettavaa kuin kuolema. Onneksi en jäänyt tuohon suohon.

Onnistuin nostamaan itseni ylös tekemällä listaa asioista, joita haluan tehdä ennen kuin täytän 50. Siis bucket list, tiedättehän. Vaikka en kirjoittanut yhtään asiaa paperille vaan mietin ainoastaan mielessäni, tajusin, että elämällä voisi olla vielä paljon annettavaa. Ja minkälainen tuo listan sisältö on, se on kokonaan toisen postauksen aihe.

Surua olen tuntenut, koska tietyt asiat elämässäni ovat tulleet siihen pisteeseen, että on aika päästää irti. Se tekee kipeää, vaikka itkut on jo oikeastaan itketty. Surua on tuottanut myös läheisen ihmisen kuolema. Oli raskas reissu käydä tapaamassa häntä kesälomalla, kun tiesi, että kohtaaminen jäisi todennäköisesti viimeiseksi. Samalla reissulla tuli tehtyä myös joitain muita asioita todennäköisesti viimeistä kertaa.

Suru on ollut nyt niin iso ja kipeä asia, että voisin omistaa sillekin oman postauksensa. En olisi osannut esimerkiksi aavistaa, miten suurta surua vanheneminen voi tuottaa. Ei se, että vuosia tulee lisää, vaan se, mitä kehossa tapahtuu. Kaikki kolotukset ja jäykkyydet tuntuvat pieniltä siihen verrattuna, mitä naisen kehossa tapahtuu. Tuntuu siltä kuin juoksisi epätoivoisesti asemalle junaan, joka on jo lähtenyt liikkeelle.

Ei elämäni kuitenkaan läpeensä surullista ole. Tunteiden tuulimyllyssä pyörii myös jotain positiivista: odotusta, innostusta, uteliaisuutta ja kiitollisuutta. Toivon, että osaisin paremmin vaalia noita tunteita.

Kesälomako alkoi?

Kesäloman ensimmäinen viikko on viikonloppua vaille paketissa. Ai minkä loman?

Olen siitä onnekas, että saatoin jäädä yhtä aikaa lapsen kanssa kesälomalle. Lapsella olisi toki ollut mahdollisuus jäädä koulun kesäkerhoon, jos oma tilanteeni olisi vaatinut töihin jäämistä. Vaikken olekaan täysin vapaa töistä, en halunnut silti lapseni jatkavan koulun kerhossa, sillä se olisi tarkoittanut aikaisia aamuherätyksiä ja normaaleja arjen rutiineja, sitä samaa rataa jota elokuussa taas jatketaan.

Nyt viikon jälkeen mietin, teinkö ihan viisaasti. Viikko on ollut uuvuttava. Vuorokausirytmi on ollut sellainen, että sisäinen kello on herättänyt ennen seitsemää. Ihan niin aikaisin meillä ei ole sentään sängystä noustu, vaan on vetkuteltu yli puoli kahdeksaan. Itse tykkään rauhallisista aamuista; kahvin juomisesta ja lehden lukemisesta. Lapsi kuitenkin vaatii tekemistä jo melko pian aamiaisen syötyään. Jos en ole jaksanut heti sitä järjestää, on huushollissa alkanut sellainen meno, että naapurin hermot ovat varmasti kiristyneet. Toissapäivänä oli viikon huonoin aamu: Päätäni särki enkä olisi jaksanut tehdä yhtään mitään. Lapsi käytti tilaisuutta hyväkseen ja riehui kuin mikäkin pirulainen. Menetin hermoni totaalisesti ja lopulta en jaksanut muuta kuin itkeä. Mietin tosissani, tätäkö elämäni on koko kesän ja seuraavat kesät....

Onneksi päivä parani siitä - ja pääni myös.

Hirveästi en jaksa kesälomaani hehkuttaa, kun ei tämä niin lomalta tunnu, jos rehellisiä ollaan. Muutama vuosi takaperin en vielä ymmärtänyt, kun joku lapsensa omaishoitaja totesi kesälomastaan noin. Olin silloin vielä noviisi omaishoitajana ja äitinäkin kai. Nyt olen kyllä sitä mieltä, ettei ole kovin leppoisaa lomaa laittaa kahdesti päivässä ruokaa, keksiä ohjelmaa ja hoitaa rästiin jääneitä kotitöitä. Varmasti tuttua monelle pienen lapsen vanhemmalle. Minun täytyy kuitenkin lisätä tuohon vielä lapsen terapiat, jotka rytmittävät päiviämme ja rajoittavat muita menoja. Onneksi kesäaikaan on mahdollista tehdä normaalista poikkeavia asioita lapsen terapioiden puitteissa, kuten mennä ratsastamaan tai käydä museossa. Raskainta lapsen kanssa olemisessa on olemisen intensiivisyys: koko ajan täytyy olla saatavilla komentamaan, viihdyttämään, auttamaan...

Jos vertaan itseäni normaalin alakoululaisen lapsen vanhempaan, niin on elämäni rajoitetumpaa. En voi vain lähettää lasta pihalle leikkimään ja jäädä itse vaikkapa lehteä lukemaan. Lapsi ei myöskään lähde kaverille leikkimään vaan luuhaa kotona kanssani. Napanuora on vielä niin lyhyt, että oli ihan ”hurja juttu” jättää lapsi nukkumaan sänkyynsä ja käydä itse pihalla autoa siirtämässä. Näin siis alkoi lomani ensimmäinen päivä: pyrähdin pihalle yöpaidassa autoa siirtämään. Jouduin tekemään näin, koska talossamme on käynnissä julkisivuremontti. Moisessa ei ole varmaan mitään ihmeellistä normaalin lapsen vanhemmalle, mutta itse jouduin miettimään, uskallanko jättää lapsen vähäksi aikaa yksin.

Jos kotona oleminen ja ruuan laittaminen kahdesti päivässä onkin arkista ja puuduttavaa, on reissuun lähteminen oma lukunsa. Sitä täytyy miettiä keskivertoa enemmän. Reissaamisesta en kuitenkaan kehtaa valittaa, sillä tiedän, että on perheitä, joille se on lähes mahdotonta esimerkiksi lapsen terveydentilan tai kehnon taloudellisen tilanteen vuoksi. Vaikka en pääsekään toteuttamaan kesäisiä matkailuhaaveitani, olen silti onnellinen kaikista pienistä reissuista, joita pääsemme tänäkin kesänä tekemään.

Vaikka suurin osa kesälomasta onkin arkista kotona olemista, on silti ihanaa että päivämme ovat melko vapaasti rytmitettyjä ja vastaan tulee hetkiä, jolloin on vain niin kiva olla lapsen kanssa yhdessä. Niihin täytyy osata tarttua.

Ajatuksia äitienpäivästä

Onko taivaaseen puhelinnumeroa
kysyin joskus lapsena
Hoitokodin numeron muistan ulkoa
050 514... Muistola
Se on melkein kuin lapsuuteni...
Ensimmäinen äitienpäivä
ilman sinua
En voi soittaa mutta
kuuletko silti minua



Huominen äitienpäivä on perheessämme erilainen, sillä se on ensimmäinen äitienpäivä, kun mieheni ei voi soittaa äidilleen. Taivaaseen kun ei ole puhelinnumeroa.

Vaikka oma suhteeni anoppiin ei ollut maailman läheisin, on minullakin ikävä häntä. Muistan hyvät hetket ennen sairautta, muistan lapseni mummin. Huomiseen päivään sisältyy varmasti haikeutta, kun käymme hautausmaalla minun mummini haudalla ja muistelemme siellä myös anoppia.

Oma äitini on vielä hyväkuntoinen ja virkeä mummi. Hänen kanssaan olemme juhlineet äitienpäivää jo etukäteen, sillä äitini ei ole huomenna maisemissa. Olen kiitollinen, että minulla on vielä äiti kenelle soittaa ja kertoa niin iloisista kuin surullisistakin asioista. Osa ystävistäni on ollut äidittömiä jo pitkään. He eivät ole saaneet kokea sitä mitä minä: äitiyteen liittyvien ajatusten ja asioiden jakamista oman äidin kanssa. Äidin neuvot ja huolenpito ovat kultaakin kalliimpia, vaikka rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että aina niiden suhteen ei ole niin vastaanottavaisin mielin.

Itse olen ollut äiti jo kohta kahdeksan vuotta. Vaikka elämästäni ja äitiydestäni tulikin toisenlaista kuin alun perin odotin ja kuvittelin, olen silti äärettömän onnellinen, että saan olla äiti. Ajatus siitä, että oma syli olisi jäänyt tyhjäksi enkä olisi saanut lasta, on musertava. Olen kiitollinen elämälle, että saan olla erityisen äiti.

Yritän kuitenkin muistuttaa itseäni, että äitiys ei ole autuaaksi tekevää ja ainoa tehtäväni tämän elämäni aikana. Elämässä täytyy olla muutakin. Sitä olen taas pikkuhiljaa opetellut ja antanut napanuoran venyä. Oma maailmani kutistui hetkellisesti todella pieneksi lapsen epilepsiaan sairastumisen myötä. Nyt on jälleen hyvä koetella maailman rajoja ja antaa samalla myös lapselle tilaa.

Paras lahjani tänä äitienpäivänä olisi se, ettei tarvitsisi kantaa raskaita huolia hartioilla vaan voisi luottaa siihen, että elämä kantaa.

Hautajaisten aattona

Elossa ollaan. Voisiko kornimmin aloittaa näin otsikoidun tekstin? No, meissä siis henki pihisee, mutta anopissa ei. Mieheni äiti kuoli helmikuussa, ja huomenna on vihdoin hautajaisten aika. Mitä siinä välissä on tapahtunut? Ja mitä sitä ennen?

Onhan sitä monenlaista.  Ensimmäinen neljännes tästä vuodesta on kohta jo takana. Kevään pitäisi tehdä tuloaan ainakin, jos kalenteriin katsoo. Vaan edelleen on yhtä talvista kuin silloin, kun anoppi nukahti ikiuneen. Oli sunnuntaiaamu, kun mies sai tiedon. Hänen äitinsä oli kuollut nukkuessaan. Vaikka olimme osanneet valmistautua kuolemaan, se yllätti kuitenkin.

Minulle oli ensimmäinen kerta, kun näin kuolleen ihmisen. Ajelimme koko perheen voimin sanomaan mummille viimeiset heipat. Tunnelma oli hyvin rauhallinen eikä kuolleen kohtaamisessa ollut mitään pelottavaa. Lapsi tietysti pelkäsi, mutta häntä emme pakottaneet vainajaa katsomaan. Lapsi oli surullinen, vaikka hän ei kyennyt suruaan sanoittamaan.

Viikonloppu jolloin anoppi kuoli, oli muutenkin merkityksellinen. Alun perin lapsen oli tarkoitus mennä silloin tilapäishoitoon sinne perheeseen, josta aiemmin kerroin. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä perheen isä, "varavaari", oli sairastunut vakavasti. Sairaus iski ennalta varoittamatta ja uhkasi lopettaa koko tilapäishoidon. Onneksi niin ei sitten käynytkään.

Oli yllättävää, miten voimakkaasti tieto sairastumisesta vaikutti. Sain tiedon kesken työpäivän ja vetäydyin vessaan itkemään. En sitä, että lapsi ei pääsisi hoitoon, vaan sitä, että tärkeälle ihmiselle oli tapahtunut jotain kamalaa.  Varamummista ja -vaarista on tullut lyhyessä ajassa tärkeitä, sillä minusta on aivan ainutlaatuista, että vieraat ihmiset ovat ottaneet meidän lapsemme kuin omakseen ja lapsi saa viettää heidän luonaan aikaa niin kuin mummilassa.

Alkuvuoteen on siis osunut isoja asioita. Iso ja varsin rasittava asia oli myös lapsen sairastelu. Lapsi oli viikkotolkulla flunssainen ja välillä vähän enemmän kipeä (kunnon kuumetta ja korvatulehdus). Pahinta oli, että päällä tuntui olevan sairastelukierre, joka oli alkanut jo syksyllä. Alkuvuoden viikkoihin mahtui monenlaista. Kuvaavaa on, että kun jossain vaiheessa siskoni  kysyi, miten oikein jaksan, en osannut vastata. Koska en tiennyt. Jotenkin sitä vain yritti päivästä toiseen.

Sinä viikonloppuna kun anoppi kuoli, oli lapsi vihdoin terve. Viikot siitä eteenpäin lähtivät menemään kankeasti. Asioista oli vaikea saada otetta. Minä seurasin sivusta, kun mies alkoi järjestellä asioita. Kyllä kuolema teettää kovasti töitä. Nyt on tultu yhteen pisteeseen, sillä huomenna on viimeisten hyvästien aika.