Näytetään tekstit, joissa on tunniste kiitollisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kiitollisuus. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Ajatuksia äitienpäivästä



Onko taivaaseen puhelinnumeroa
kysyin joskus lapsena
Hoitokodin numeron muistan ulkoa
050 514... Muistola
Se on melkein kuin lapsuuteni...
Ensimmäinen äitienpäivä
ilman sinua
En voi soittaa mutta
kuuletko silti minua




Huominen äitienpäivä on perheessämme erilainen, sillä se on ensimmäinen äitienpäivä, kun mieheni ei voi soittaa äidilleen. Taivaaseen kun ei ole puhelinnumeroa.

Vaikka oma suhteeni anoppiin ei ollut maailman läheisin, on minullakin ikävä häntä. Muistan hyvät hetket ennen sairautta, muistan lapseni mummin. Huomiseen päivään sisältyy varmasti haikeutta, kun käymme hautausmaalla minun mummini haudalla ja muistelemme siellä myös anoppia.

Oma äitini on vielä hyväkuntoinen ja virkeä mummi. Hänen kanssaan olemme juhlineet äitienpäivää jo etukäteen, sillä äitini ei ole huomenna maisemissa. Olen kiitollinen, että minulla on vielä äiti kenelle soittaa ja kertoa niin iloisista kuin surullisistakin asioista. Osa ystävistäni on ollut äidittömiä jo pitkään. He eivät ole saaneet kokea sitä mitä minä: äitiyteen liittyvien ajatusten ja asioiden jakamista oman äidin kanssa. Äidin neuvot ja huolenpito ovat kultaakin kalliimpia, vaikka rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että aina niiden suhteen ei ole niin vastaanottavaisin mielin.

Itse olen ollut äiti jo kohta kahdeksan vuotta. Vaikka elämästäni ja äitiydestäni tulikin toisenlaista kuin alun perin odotin ja kuvittelin, olen silti äärettömän onnellinen, että saan olla äiti. Ajatus siitä, että oma syli olisi jäänyt tyhjäksi enkä olisi saanut lasta, on musertava. Olen kiitollinen elämälle, että saan olla erityisen äiti.

Yritän kuitenkin muistuttaa itseäni, että äitiys ei ole autuaaksi tekevää ja ainoa tehtäväni tämän elämäni aikana. Elämässä täytyy olla muutakin. Sitä olen taas pikkuhiljaa opetellut ja antanut napanuoran venyä. Oma maailmani kutistui hetkellisesti todella pieneksi lapsen epilepsiaan sairastumisen myötä. Nyt on jälleen hyvä koetella maailman rajoja ja antaa samalla myös lapselle tilaa.

Paras lahjani tänä äitienpäivänä olisi se, ettei tarvitsisi kantaa raskaita huolia hartioilla vaan voisi luottaa siihen, että elämä kantaa.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Toisenlainen "hotelliloma"

Niin on kesä ja loma edennyt jo pitkälle, ja edellisestä postauksesta on vierähtänyt lähes kaksi kuukautta. Oma fiilikseni ei ole ollut tähän saakka valoisimmasta päästä, sillä olen vatvonut monenlaisia ikäviä asioita mielessäni. Olen myös valittanut moneen kertaan kurjaa säätä ja nurissut, kun emme ole tehneet mitään kovin erikoista lomallamme. Vaan eipä olisi kannattanut, sillä saimme hotelliloman, mutta vähän erilaisen...

Meidän toisenlainen hotellilomamme alkoi naapurikaupungissa aurinkoisissa merkeissä. Olimme siellä lapseni kanssa kahdestaan fiilistelemässä kesäfestareiden tunnelmaa. Söimme jäätelöä, herkuttelimme muikuilla, kuuntelimme musiikkia ja kävimme leikkipuistossa. Vietimme siis oikein mukavaa päivää. Retken viimeinen ohjelmanumero oli lastenmusiikkiyhtyeen kuunteleminen, ja sitten oli tarkoitus suunnata kohti rautatieasemaa.

Onneksi emme ehtineet sinne emmekä varsinkaan junaan. Lapseni sai nimittäin kohtauksen. Tajusin sen heti, kun hän ei reagoinut puheeseen eikä kosketukseen. Huusin apua, ja pian ympärillemme tuli ihmisiä auttamaan. Yksi nainen soitti hätäkeskukseen ja toinen rauhoitteli minua. Järjestysmies tuli paikalle ja seurasi meitä, kunnes ambulanssi tuli. Siinä vaiheessa kohtaus oli jo ohi, lapsi pökerryksissä ja minä yritin koota itseäni. Sain soitetuksi miehelleni ja kerrottua tilanteen. Tunsin itseni petturiksi ja rikolliseksi, kun olin vienyt lapsen moiseen paikkaan kurjin seurauksin.

Ambulanssin saapuminen oli helpotus ja ensihoitajat jälleen ihania ja empaattisia. He ovat kyllä oma ihmislajinsa. Tuosta hetkestä minulle jäi myös mieleen, kun ohitsemme käveli mies kahden lapsen lapsensa kanssa. Toinen lapsista oli vammainen ja istui pyörätuolissa. Isä katsoi minua ja hymyili rohkaisevasti. Hänen katseensa kertoi, että "tuo on meille tuttua, mutta siitä selvitään".

Matka kotikaupungin sairaalaan sujui rauhallisesti, kun lapsi nukkui pois väsymystään. Minä kävin läpi ensijärkytystäni puhumalla jokseenkin poukkoilen ja taustatietoja kertoillen. Kotikaupungin sairaalassa pääsimme lasten päivystykseen, ja siellä lapsi oli jo virkeä ja nälkäinen. Todella nälkäinen. Hyvä, että itse sain syötyä edes puolet omasta sämpylästäni.

Päivystyksestä matka jatkui lasten vuodeosastolle, sillä oma pääni ei kestänyt ajatusta kotiin menosta. Sairaalaan jäämistä puolsi sekin seikka, että meillä oli seuraavaksi aamupäiväksi lääkäriaika varattuna. Näin siis alkoi toisenlainen hotellilomamme.

Vietimme sairaalassa kaksi yötä. Aika kului kirjoja lueskellen, televisiota katsellen ja lääkäriä odotellen. Sairaalassa tehdyt tutkimukset vahvistivat epäilykset, ja lapsi sai epilepsiadiagnoosin. Olimme siinä mielessä onnekkaita, että eeg-tutkimuksessa näkyi vihdoin merkkejä, ja sen pohjalta lääkäri pystyi päättelemään, minkä tyyppinen kohtaus oli ollut kyseessä. Tämä helpotti lääkkeen valintaa. Toisena iltana lapselle aloitettiinkin lääkitys, ja sen vuoksi jäimme osastolle tarkkailuun.

Meistä pidettiin koko ajan hyvää huolta. Vaikka osasto oli täynnä, hoitajilla tuntui silti olevan aikaa juuri meille. Parasta oli yöhoitajan huolenpito, kun hän äidillisesti "komensi" minut nukkumaan. Oman hyvinvointini kannalta oli myös tärkeää, että pääsin välillä käymään kotona ja kaupassa, sillä sairaala ei tarjonnut minulle ruokaa. Se on tosin ihan tavanomainen käytäntö. Ruokaa lapselle tuli kuitenkin sen verran tiuhaan, että minullekin riitti siitä osani.

Nyt kun kotiutumisesta on kulunut jo jokunen päivä, on oma mieleni rauhoittunut. Oli myös tärkeää, että pääsin puhumaan asioista, kun kävimme viikon aluksi sairaanhoitajan vastaanotolla. Lapsen saamat kohtaukset ovat olleet minulle kauhukokemuksia, mutta pelkoon on turha jäädä vellomaan.

Henkisesti suuri merkitys on ollut sillä, miten lähipiiri on suhtautunut asiaan ja ilmaissut myötäelämisensä. Olen tavattoman kiitollinen perheelleni, sukulaisilleni ja ystävilleni. Osansa kiitollisuudestani saavat myös apteekin farmaseutit, joiden kanssa olen asioinut. He ovat osoittaneet omalla tavallaan suunnatonta välittämistä.

Tulen varmasti jatkamaan tästä aiheesta ja kerron myöhemmin, miten elämämme "mörön" kanssa on sujunut.